Luotia lensi metsästäjäin pään päällitse, niin että lehtiä ja oksia putoili ja intiaanien ulvonta vihloi heidän korviaan.
Rosenholz nousi paikaltaan ja laskeusi polvilleen. Aurinko loi viimeisiä säteitään puiden latvoihin, synnyttäen niihin kummallisia värivivahduksia.
— Pitäkää varanne, lapset, sanoi hän, näen tuossa erään haavan lehtien liikkuvan, eikä niitä pane tuuli liikkeelle. Varmaankin on joku veitikka kiivennyt haapaan.
Luoti, joka sattui erääseen puun runkoon saarella, todisti metsästäjän oikein arvanneen.
— Perhana, meidän täytyy menetellä vieläkin sukkelammin ja saada intiaanit paljastamaan itsensä enemmän.
Näin sanoen riisui hän takkinsa ja lakkinsa, jotka ripusti erään puun oksalle. Fabian katseli tarkasti hänen puuhiaan.
— Jos nyt olisi, sanoi Rosenholz, valkoisia sotamiehiä vastassani, niin asettuisin takin viereen, sillä sotamies tähtäisi takkiin, mutta kun olen tekemisissä intiaanien kanssa, täytyy asettua takin taakse, sillä punaihoista ei petetä niinkuin sotilasta, vaan ampuu hän takin viereen. Laskeudu alas, Fabian, ja sinäkin José; antakaa minun nyt toimia; pian saatte kuulla luotien suhisevan oikealle ja vasemmalle ohi tuon maalitaulun.
Kanadalainen laskeusi polvilleen takkinsa taakse, valmiina ampumaan. Hän ei ollut luulossaan pettynyt. Pian repivät intiaanien luodit lehtiä ja oksia puista molemmin puolin takkia, mutta tapaamatta kanadalaista tai hänen toveriaan, jotka olivat vetäytyneet syrjään.
Metsästäjä ampui nyt erääseen haavan oksaan, jossa näkyi jotain punaista, joka muiden silmille olisi näyttänyt syksyiselle lehdelle; ja ennenkuin pamaus oli tauonnut kuulumasta, vieri intiaani oksalta oksalle, niinkuin kypsä hedelmä, johon raesade on sattunut.
Tähän kanadalaisen mestarilaukaukseen vastasi raivokas ulvonta, joka kuului niin kamalalta, että täytyi olla rautainen hermosto sitä kestääkseen vapisematta. Haavoitettukin, jota eivät edelliset laukaukset olleet herättäneet, heräsi, vapisevalla äänellä mutisten: