— Epäilemättä on sinulla jotain tärkeätä minulle kerrottavaa, kun Pantterikissa on valinnut nopeimman juoksijansa sanaa tuomaan.
— Pantterikissa ei enää lähettele mitään sanoja, vastasi intiaani. Valkoisen miehen keihäs on hänen rintaansa tunkeutunut ja hän metsästelee nyt isiensä kanssa henkien maassa.
— Mitäpä siitä? Hän on kuollut voittajana; ennen kuolemaansa näki hän valkoisten koirien pakenevan kaikille suunnille, sanoi Mustalintu.
— Hän on kuollut voitettuna; meikäläisten päinvastoin täytyi paeta, kadotettuaan päällikkönsä ja viisikymmentä kelpo soturia.
Ei paljon puuttunut, ettei Mustalintu, huolimatta haavansa polttavasta tuskasta ja tuosta itsensähillitsemisestä, jota päälliköltä vaaditaan, hypähtänyt ylös tämän odottamattoman uutisen kuultuaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä.
Hän vastasi tyynesti, vaikka vapisevin huulin:
— Ken lähettää sitten luokseni sinut, onnettoman lähetin?
— Sotilaat, jotka tarvitsevat päällikköä, kostaaksensa tappionsa. Mustalintu on tähän asti ollut yhden heimon, nyt hän on koko kansan päällikkö.
Intiaanin tummista silmistä loisti tyydytetty ylpeys. Toisaalta kasvoi hänen valtansa, toisaalta todisti tappio, josta hän oli saanut tiedon, hänen antamansa neuvon järkevyyttä, vaikka muut päälliköt olivat sen hyljänneet.
— Jos pohjoisen pyssyt olisivat yhtyneet meihin, eivät etelän valkoiset olisi voittaneet.