Limberlostin vartija: Luonnonromaani - Gene Stratton-Porter

Jos sattui yllättämään kettuperheen, joka ei vielä ollut hajaantunut, ja näkemään nuorten poikasten leikkivän kuolleella, emon tuomalla villihanhella, ja havaitsemaan, kuinka ylpeänä ja tyytyväisenä emo loikoi kyljellään ja katseli niitä, sai siitä kuvan, jota ei hevillä unohda. Freckles ei koskaan väsynyt tarkastelemaan kettuemon kiintymystä poikasiinsa. Hänelle, jonka lapsuus oli käynyt niin katkeraksi sen takia, että hän alinomaa sai kokea ihmisvanhempain välinpitämättömyyttä ja julmuutta lapsiansa kohtaan, tämän turkis- ja höyhenpukuisen asujamiston rakkaus Limberlostin nevoilla oli suurempi kumma kuin Lintunaiselle ja keijulle.

Viimemainittu oli hurjasti ihastunut kaniinien ja oravien poikasiin. Varemmin keväällä, kun poikaset olivat vielä perin pienet, oli sattunut niin, että Freckles oli joskus antanut hänen käsiinsä jonkun tuollaisista pienokaisista. Silloinpa oli sula ilo seisoa tytön takana ja tarkata hänen kiihkeästi kohoutuvaa rintaansa, palavia poskiaan ja loistavia silmiään. Hänellähän oli niin ihastuttavat silmät. Freckles oli hiljan keksinyt, että ne eivät olleetkaan niin tummat kuin hän oli ensimmältä luullut, vaan että niitä varjostavat pitkät ja tuuheat silmäripset tekivät ne tummemmiksi kuin ne oikeastaan olivat. Yhtämittaa ne vaihtelivat. Milloin niissä säkenöi ja kipinöi sukkeluus, milloin myötätunto ne teki kosteiksi, milloin niissä paloi rohkeuden tuli, milloin kunnianhimo ajoi niihin voimakkaan värin, milloin taas ne suuttuneina liekehtivät jotakin luontokappaletta väärin kohdeltaessa.

Tyttö oli vienyt muutamia oravan- ja kaniininpoikasia kotiinsa ja antanut niiden asua talvitarhassa, jonka ne panivat mullin mallin. Hän hoiti niitä aivan erinomaisesti. Hän opiskeli luonnonhistoriaa luonnosta ja sai paljon terveellistä harjoitusta. Hänelle ne olivat mielenkiintoisimmat kaikista, mutta Lintunainen antoi etusijan linnuille, ja toisella sijalla olivat yö- ja päiväperhoset.

Nyt oli ruskeitten perhosten aika. Notkon reuna oli täynnänsä linnunruohoja ja muita kasveja, joista ne paljon pitivät, ja ilma kiilsi kullalle liihottelevien "kuningasten" ja "varakuningasten" ja "kuningattarien" silkinhienoista siivistä. Niitä oli varmaankin kolme kertaa niin runsaasti kuin toisia perhosia.

Lintujen joukossa tuntuivat tosiaan pienet keltaiset olevan enemmistössä. Ainakin oli laita niin siihen saakka, kunnes punasiipiset rastaat ja riisilinnut, jotka olivat pesineet sisämaassa, äkkiä älysivät, että räme olikin Luojan yrttitarha, ja sadoittain kerääntyivät sinne herkuttelemaan ja seikkailemaan näinä harvoina viikkoina ennen majanmuuttoa. Eipä ollutkaan koskaan linnuille laitettuna herkullisempaa ateriaa. Ruohojen tupsut olivat täynnä siemeniä, samoin kaikenmoiset muut yrtit. Syksyn marjat olivat tuleentuneet. Villit rypäleet ja orapihlajanmarjat olivat valmiit. Koppakuoriaisia ryömi kaikkialla. Maa kihisi matoja. Hyönteiset täyttivät ilman. Luonto pysähtyi viettämään loistavaa juhlaa ennen uutta vaihettaan, mutta rämeen asujamista eivät ketkään osanneet pitää sitä paremmassa arvossa kuin nuo isot mustat kanat.

Ne näyttivät kaikista parhaiten tajuavan tämän uuden rauhan ja yltäkylläisyyden. Ruokaa niiden ei edes tarvinnut pyydystää itselleen niinä päivinä, sillä pikku kanasen eteen nyt kerääntyviä herkkupaloja oli enemmän kuin se jaksoi hyväksensä käyttää, ja se oli mielissään, kun iso ja emo laskeutuivat aterioita jakamaan.

Se oli komea, kookas, rutosti kasvanut lintu, ja sen siivet pikimustine, pronssille välkehtivine sulkineen olivat niin vankat, että melkein kannattivat ruumista ilmassa. Pyrstö oli kolme tuumaa pitkä, ja nokka ja kynnet olivat terävät. Lihakset alkoivat jo vaatia liikuntoa. Montakin kertaa tunnissa se joka päivä juoksi edestakaisin ne neljäkymmentä jalkaa, joiden alalle sen koti ulottui. Muutaman päivän kuluttua se rupesi nostelemaan ja levittelemään siipiään ja räpsäyttelemään, kunnes selkäuntuvat olivat täynnä lahon jalavan höytyä. Sitten se alkoi loikkia. Ja kun se siinä hullunkurisesti hyppi ja keikahteli ja aina vähän väliä loikkasi sivulle päin, oli rämeelle näkyä tarkkaamaan tulleiden Frecklesin ja keijun vaikea pysyä ääneen nauramatta.

Toisinaan se keikaili itsekseen; ja sepä oli kaikkein hassuinta, sillä se käänteli päätään ylös ja alas ja puolelta toiselle ja veti leukaansa sisään päin kopein pikku nykäyksin. Se ojenteli kaulaansa, kohotti päätänsä, käänsi sen toiselle sivulle ja myhäili — suorastaan myhäili — tyytyväisintä ja omahyväisintä hymyä mitä koskaan on linnun kasvoilla nähty. Se oli niin lystillistä, että Frecklesin ja keijun täytyi eräänä päivänä kertoa siitä Lintunaiselle.

Lopettaessaan työskentelynsä pikku kanaa kuvatessaan hän jätti heille koneensa valmiiksi asetettuna ja käski heidän kätkeytyä pensaikkoon odottamaan. Jos se tulisi ulos ja tosiaan myhäilisi ja he osaisivat puristaa kummipalloa oikealla hetkellä kuvan siepatakseen, olisi hän ylen ihastunut.

Freckles ja keiju painautuivat kyyrylleen ison rungon viereen ja odottivat kärsivällisesti silmät palavina ja henkeänsä pidätellen; mutta pikku kananen olikin syönyt herkullisen aterian vähäistä ennen kuin he kertoivat sen viime tempuista. Se oli väsynyt ja uninen ja meni kantoon nukkumaan eikä liikahtanut paikaltaan tunnin aikaan.