Freckles vihelteli iloisesti. Hän valvoi toisella silmällä uskollisesti piikkilankaa. Toisen hän jakoi polun, langalla istuvain ystäväinsä ja taivaan välille, jolta etsiskeli hiljan tulleita asujamia. Hän oli nähnyt ne joka päivä niiden tultua, joko kiikkumassa pieninä mustina täplinä rämeen kohdalla taikka hyppimässä kantojen ja runkojen poikki hullunkurisella, vaappuvalla tavallaan. Milloin häneltä vain liikeni aikaa, pistäytyi hän suolle ja koetti hieroa ystävyyttä niiden kanssa, ja pian niistä tulikin kesyimmät hänen lukemattomista alamaisistaan. Ne kykkivät ja loikkivat puitten ja pensasten ylitse ja tassuttelivat hänen ympärillään, ja miten lähelle tahansa hän tuli, eivät ne lähteneet pakoon.
Pari viikkoa hän oli huomannut niiden säännöllisesti kiertelevän ilmassa Limberlostin kohdalla, mutta eräänä aamuna naaras puuttuikin ja vain iso musta koiras kyykötti taivaalla rämeen yläpuolella ikäänkuin vahtisotilas. Naaras ei ilmestynyt seuraavinakaan päivinä, ja Freckles kävi levottomaksi. Hän puhui siitä Duncanin vaimolle, joka rauhoitti häntä herättämällä sen sijaan iloisen toivon.
"No, poika, jos sinä kaipaat sitä naaraslintua, niin panen kymmenen yhtä vastaan, että se on turvassa", sanoi hän. "Se on muninut ja paraikaa hautoo, sinä houkka. Pidä silmällä koirasta ja pane merkille mihin se laskeutuu. Seuraa sitten ja etsi pesä. Jonakin pyhänä tulemme sitten kaikki katsomaan."
Neuvoa seuraten Freckles haki pesää. Koska nämä "kanat" olivat isoja kuin haukat, tirkisteli hän puitten latvoihin, niin että oli vähällä niskansa taittaa. Hänellä oli tiedossaan puolet varisten ja haukkain pesistä rämeellä. Ja tätä pesää hän nyt etsiskeli sen sijaan että olisi keräillyt tavaraa kaappiinsa. Pariskunnan hän tapasikin eräänä aamupäivänä samassa jalavassa, jossa oli tarkannut niiden armastelua. Iso musta koiras oli ruokkimassa eukkoaan; näin oli todistettu, että ne olivat pari, molemmat hengissä ja naaras epäilemättä paraikaa hautomassa. Tämän jälkeen Freckles etsi pesää entistä hartaammin, mutta kun hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mistä sitä hakea, eikä Duncan osannut keksiä avuksi mitään ajatusta, oli hän pesän löytämisessä nyt yhtä pitkällä kuin ennenkin.
Kerta palatessaan pitkältä päivämatkalta hän näki Duncanin lasten odottelevan paljoa lähempänä laaksoa kuin minne he tavallisesti uskalsivat tulla ja heidän hurjista huitomisistaan älysi, että jotakin oli tapahtunut. Hän pisti juoksuksi, mutta jo kuului hänen korviinsa huuto: "Kirjat ovat tulleet!"
Kuinka hän kiiruhti! Hän nosti nuorimman olalleen, toinen otti hänen sauvansa ja ruokakorinsa, ja kun he joutuivat perille, oli emäntä häärimässä ison laatikon kimpussa, juuri irroitettuaan kannen, ja istui sillä nyt nauraen.
"Sinä et saa pilkistääkään tänne, ennenkuin olet pessyt ja syönyt", sanoi hän. "Siellä on kaikki valmiina pöydällä. Jos pääset tämän puuhan alkuun, et saane nokkaasi irti siitä ennen maatapanon aikaa, enkä minä tahdo yökautta kuhnustella kiinni töissäni. Me olemme syöneet jo aikoja sitten."
Se oli kova paikka, mutta Freckles hymyili urhoollisesti. Hän siisti itsensä, nielaisi muutaman palan ja ehätti sitten paikalle niin innokkaana, että vaimo väistyi, vaikka sanoikin koko ajan vallan hyvin tienneensä, että illallinen menisi hukkaan.
Nostaen kannen he ottivat pakkauksen pois ja tapasivat laatikosta kirjoja, jotka käsittelivät lintuja, puita, kukkia, itikoita ja perhosia. Siellä oli myöskin muuan, jossa Frecklesin härkäsammakko näkyi ilmielävänä. Ja lisäksi siellä oli perhoshaavi, peltinen pönttö, syaniittipullo, puuvilla rasia, paketti pitkiä teräsneuloja hyönteisiä varten sekä kirje, joka selitti, mitä kaikki nämät esineet olivat ja miten niitä käytetään.
Jokaisen uuden aarteen keksiessään Freckles kiljaisi: "Katsokaa tätä!"