Heidän kulkiessansa tuvalle McLean yhä vaati toisen vartijan ottamista, mutta Freckles piti itsepintaisesti kiinni siitä, että hän suorittaisi ottelunsa yksin. Hän taipui vain yhteen myönnytykseen. Jos Lintunainen muutoin luopuisi ottamasta kuvasarjaa kananpoikasesta, saisi toinen vartija tulla, jotta Freckles voisi auttaa kuvaamistyössä ja tavata keijua. Mutta ylipäätään hän hylkäsi apulaisvartijan ottamisen, ennenkuin se olisi aivan ehdottoman välttämätöntä, sillä hän oli ollut yksin niin kauan, että rakasti yksinäisyyttä, kanojansa ja kukkiansa. Se ajatus, että siinä olisi joku vieras sekaantumassa hänen järjestelyihinsä, säikyttämässä hänen hoidokkejaan, repimässä hänen kukkiaan ja häiritsemässä hänen lukujaan, kiusasi häntä niin, että hän oli sokea todelliselle avuntarpeelle.
Tervejärkinen McLean otti taipuaksensa pojan tahtoon, sillä hänessä oli herännyt poikaa kohtaan niin lämmin rakkaus, ettei hän saattanut vastustaa, ja niin oli hänestä paljon tärkeämpää antaa Frecklesin suorittaa tehtävänsä ja voittaa yksin kuin menettää vedonlyönnissä vaikka kuinka paljon.
Seuraavana aamuna McLean toi pyörän, ja Freckles lähti polullensa sitä koettelemaan. Se oli uusi, ilman ketjua, erikoisesti varustettu nopeata ajoa varten ja joka suhteessa lajinsa parhaita. Freckles ajaa hurautti pienen koeajon, ennenkuin lukitsi sen kaappiinsa, ja läksi sitten jalan tarkemmin linjaansa tarkastamaan. Poistuessaan hän loi silmäyksen ympärilleen ja jäi hämmästyksestä seisomaan.
Sammalpeitteellä hänen kauneimman kukkalavansa edessä oli keijun hattu. Eilispäivän kiihoittuneessa tilassa olivat kaikki sen unohtaneet. Hän harppasi sen luo ja nosti sen — voi, kuinka hellävaroen! — katsellen sitä nälkäisin silmin, mutta koskien siihen ainoastaan sen verran, että vei sen kaappiinsa, ripusti sen uuden pyöränsä kiiltävälle kädensijalle ja lukitsi sinne aarteittensa joukkoon. Sitten hän läksi vahtipolullensa, kasvoilla uusi ilme ja sydämessä outo tykytys. Siinä aamuna hän ei pelännyt mitään. Hän tunsi olevansa oikea Daniel, ja kaikki hänen leijonansa tuntuivat heikoilta ja vaarattomilta.
Mikä Mustan Jaakon ensi yritys olisi, sitä hän ei voinut kuvitella, mutta varmaa oli, että jotakin yritettäisiin. Tuo paha tappelupukari ei ollut mies luopumaan aikeistaan eikä kiltisti kärsimään, että hattu ammutaan hänen päästään. Sitäpaitsi Wessner pysyisi myös kostotuumassaan kiinni niin itsepäisenä kuin ainakin hollantilainen.
Freckles yritti ajatella johdonmukaisesti, mutta polulla oli liian monta paikkaa, missä keijun jalanjäljet vielä näkyivät. Hän oli astunut lietteiseen kohtaan ja jättänyt selvän jäljen. Iltapäivän aurinko oli paistanut sen kovaksi eivätkä hevosen kaviot olleet tärvelleet siitä palastakaan, niinkuin monessa muussa paikassa. Lumottuna Freckles seisoi siinä ja katseli jälkeä. Hän mittaili sitä hellästi silmillään. Hän ei olisi tohtinut hyväillä hänen hattuaan enempää kuin häntä itseäänkään, mutta tämä oli eri juttu. Saattoihan jalanjälki tiellä varmasti kuulua kenelle tahansa joka sen löysi ja sitä halusi. Hän kumartui piikkilangan alitse ja astui nevalle. Vähällä hakemisella hän löysi paksun kaarnanpalasen irrallaan kaatuneessa rungossa; hän kuori sen varovaisesti ja peitti sillä jäljen niin ettei ensimmäinen sade sitä hävittäisi.
Palattuaan majaansa hän pani hatun hellästi kirjahyllylleen ja harjaantuakseen nousi pyöränsä selkään, lähtien jälleen uudelle kierrokselle. Se kävi kuin lennossa, sillä polku oli hänen jaloissaan tallaantunut sileäksi ja auringonpaisteessa paistunut kovaksi melkein joka kohdasta. Tullessaan kaarnan kohdalle hän väisti syrjään sivuuttaessaan ja hymyili sille. Mutta äkkiä hän loikkasi alas pyörältä ja polvistui jäljen viereen, kohotti hattunsa, nosti varovasti kaarnaa ja katseli jälkeä hellästi.
"Mitähän hän aikoi sanoa äänestäni?" kuiskasi hän itsekseen. "Hän ei ehtinyt sitä sanoa, mutta hänen kasvoistaan oletan, että hän piti siitä sangen paljon. Ehkä hän aikoi sanoa, että laulaminen oli se suuri asia, johon minun pitäisi ryhtyä. Sitähän he kaikki ajattelivat kunnalliskodissa. No, jos niin on, niin minä suljen silmäni, ajattelen pikku majaani ja hänen tarkkaavia kasvojaan ja sykkivää sydäntään, ja silloin minä yllätän ihmiset. Jaa, jos laulu sen voi, niin yllätän heidät, niin että paikoiltaan nousevat."
Tämän kammottavan uhkauksen lausuttuaan Freckles laskeutui polvilleen kuin lähteen partaalle tien vieressä ja painoi huulensa hartaasti jalanjälkeen. Sitten hän nousi ja oli näöltään senlainen kuin olisi juonut riemun lähteestä.
8. luku.