"Viet sen hänelle tietysti", sanoi Saara Duncan. "Se on kukaties ainoa mikä hänellä on ja hän ehkä tarvitsee sitä."
Freckles hymyili. Hän käsitti jokseenkin selvästi, kuinka ainoa se oli keijun hatuksi. Mutta kuinka olikaan, yhden asian hän tunsi olevansa velvollinen toimittamaan ja hyvin mielelläänkin, mutta ei ollut siitä varma.
"Luuletteko siis että minä voin viedä sen hänelle kotiin?" kysyi hän.
"Tietysti sinun täytyy", sanoi hänen emäntänsä. "Ja heti paikalla, hetkeäkään hukkaamatta. Se on ollut täällä nyt kaksi päivää, ja hän kaipaa sitä kukaties, mutta ei kehtaa tai kerkiä tulla hakemaan."
"Mutta kuinka minä voin sen viedä?" kysyi Freckles.
"Pyörällä mennä hurahutat. Tunnissahan sinä sen helposti toimitat."
"Mutta entä jos sen tunnin aikana…?"
"Joutavia! Olet vahtinut tuota metsää niin, että vallan olet siihen kiinni kasvanut. Anna minulle saappaasi ja nuijasi, poika, ja lähdenpä tästä vartioimaan itään ja länteen päin siihen asti, kun palaat."
"Rouva Duncan! Ettehän voi sitä mitenkään tehdä", huudahti Freckles.
"Miksen?" kysäisi vaimo.