Jaakko kumarsi häneen päin. Hän oli lumottu, räpyttelevä lintu, ja tyttö oli viettelevä käärme.
"Niin kai", virkkoi mies.
Keiju vetäisi syvään henkeä ja katseli häntä ihastuneena. "Mutta te vasta olette pitkä!" kuhersi hän. "Luuletteko, että minä koskaan kasvan teidän olkapäähänne asti?"
Hän seisoi varpaisillaan ja mittasi katseillaan eroa. Sitten hän joutui aran hämmingin valtaan ja loi silmänsä maahan.
"Tahtoisin mielelläni tehdä jotakin", sanoi hän puoleksi kuiskaten.
Jaakko näytti kasvavan tuuman verran.
"Mitä?" kysyi hän käheästi.
"Lariat Billin oli aina tapana pitää punaista kukkakimppua paidantaskussa, ja sen punaväri valaisi hänen mustia silmiään ja oliivinkarvaisia poskiaan ja teki hänet mainion komeaksi. Saanko kiinnittää rintaanne punaisia kukkia?"
Freckles katseli tuijottavin silmin, ja hengitys kulki vain sihisten. Hän toivoi, että maa halkeaisi ja nielisi hänet. Elikö hän vai oliko kuollut? Nähtyänsä Mustan Jaakon ei hänen keijunsa ollut vilkaissutkaan häneen. Oliko hän kerrassaan noiduttu? Heittäytyisikö keiju tuon miehen jalkoihin heidän kaikkien nähden, suomatta hänelle edes yhtäkään ajatusta? Eikö hän ollut nähnyt, että hän oli ollut sidottuna, kapula suussa? Uskoiko hän tosiaan, että nämä olivat McLeanin miehiä? Ei, ei suinkaan hän sitä voinut uskoa! Eihän siitä ollut kuin muutama päivä, kun hän oli ollut aivan lähellä tuota miestä ja niin suuttunut häneen, että oli ampunut hatun hänen päästään. Äkkiä johtui hänen mieleensä jotakin, mitä keiju oli eräänä päivänä piloillaan sanonut: 'Keijukaisiin täytyy kaiken uhallakin luottaa.' Tietysti täytyikin! Olihan tämä hänen keijukaisensa, ja varmaankin hän oli nähnyt! Hänen henkensä, ja vielä enemmän, keijun oma henki oli nyt hänen käsissään. Hän ei voinut mitään muuta kuin luottaa häneen. Epäilemättä hän paraikaa kehitteli jotakin suunnitelmaa.
Keiju laskeutui polvilleen hänen kukkapenkkinsä ääreen, ja säälittä repi juurineen irti ison vihon tulikukkia.