Elävä säälin tunne viilsi hänen sydäntään, ja pysähdytti hänen taipumattoman kielensä.
Kun hän ei saanut lohdutuksen sanaa suustansa, niin hän tarttui vasemmalla kädellään ruukkuun ja laski oikean kätensä, jossa hän ennen oli sitä pitänyt, ystävällisesti Mirjamin olkapäälle.
Tyttö säpsähti, mutta salli sen kuitenkin tapahtua.
Hänen lämmin hengityksensä koski nuorukaiseen.
Hermas tahtoi vetäytyä pois, mutta hän tunsi itsensä ikäänkuin pidätetyksi. Hän tuskin tiesi, itkikö tyttö, vai nauroiko, kun hän piti kättänsä tämän mustilla kiharilla.
Mirjam ei liikahtanut.
Viimeinkin hän kohotti päänsä, hänen silmäinsä säihky kuvausi nuorukaisen silmiin, ja tämä samassa silmänräpäyksessä tunsi kaksi hentoa käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri.
Silloin Hermaasta tuntui, kuin meri tyrskisi hänen korvissaan, tuli leimuaisi hänen silmissään.
Sanomaton tuska valtasi hänet, rajusti hän riuhtaisihen irti tytöstä, ja syöksyi kovasti huutaen, ikäänkuin helvetin henget olisivat häntä vainonneet, lähteelle käyviä kivirappuja ylös, huolimatta siitä, että hänen astiansa särkyi kallion lappeesen tuhansiksi pirstoiksi.
Mirjam jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ja katseli hänen jälkeensä.