Phoebicio lopetti tänään hätäilemättä ja ottamalla tarkoin varteen kaikkia määrättyjä sääntöjä rukouksensa, jossa hän oli pyytänyt voimaa lannistaaksensa vaimonsa jäykkää mieltä sekä onnea kostaaksensa hänen viettelijällensä.
Sitten hän otti seinästä kaksi vahvaa köyttä, ojentihen niin uljaaksi ja suoraksi, kuin olisi aikonut puhua sotilaille muutamia rohkaisevia sanoja tappeluun ryhdyttäissä, rykäisi niinkuin puhuja forumilla, ennenkuin hän alkaa puheensa, ja astui arvokkaasti makuuhuoneen kynnyksen yli.
Ei hänen mielensä varmuutta häirinnyt vähinkään ajatus, että Sironan pakeneminen oli mahdollistakaan, kun hän, nähtyänsä, ett'ei Sirona ollut makuuhuoneessa, meni asuinhuoneesen pannaksensa toimeen aikomansa rankaistuksen.
Mutta täälläkään ei hän löytänyt ketään.
Hän hämmästyi; mutta se ajatus, että hän olisi paennut, näytti hänestä niin mielettömältä, että hän heti jyrkästi poisti sen mielestään.
Varmaankin Sirona pelkäsi ainoastaan hänen vihaansa, ja piili vuoteen alla tahi sen esiripun takana, joka peitti hänen vaatteensa. "Vinttikoira", hän ajatteli, "on nyt hiipinyt hänen luoksensa", ja sentähden hän alkoi erääsen tapaan puoleksi viheltää, puoleksi sihistä, mikä aina oli vihlonut Jamben korvia ja saattanut sen kovin haukkumaan; mutta tämäkin oli turhaa.
Autiossa huoneessa vallitsi hiljaisuus, kuolon hiljaisuus.
Hän alkoi toden teolla huolestua.
Ensin arvellen, sitten yhä nopeammilla, kiivaammilla liikkeillä hän etsi kynttilä kädessä jokaisen huonekalun alta, jokaisesta loukosta, jokaisen peitteen takaa ja haki Sironaa semmoisistakin paikoista, jotka eivät olisi kelvanneet edes lapselle, tuskinpa vainotulle linnullekaan piilopaikoiksi.
Vihdoin köydet putosivat hänen oikeasta kädestään, ja vasen, jossa lamppu oli, alkoi vapista.