"Niin siellä, missä enkelit liihoittelevat, siellä ei tarvita mitään kurjaa jäärännahkaa, ja tällä kertaa ainakin olen päässyt itsekkäisyydestäni vapaaksi; sillä minä saan kärsiä tosiaankin muiden tähden, minä olen viluissani Hermaan tähden ja säästääkseni vanhusta tuskasta.
"Ja tahtoisinpa, että olisi vieläkin kylmempi, enkä tahdo milloinkaan, en milloinkaan enää panna turkkia hartioilleni!"
Paavali liikutti päätänsä ikäänkuin myönnytykseksi omille sanoilleen, mutta pian hän jälleen totisena mietiskeli, sillä hän huomasi uudestaan käyvänsä väärää tietä.
"Kunhan pannaan vaan kourallinenkin hyvää toimeen", — hän ajatteli, "niin sydämehen heti paisuu kokonainen kamelin taakka ylpeyttä. Vaikka hampaani kuinkakin kalisisivat suussani, niin olen kumminkin vaan kehno vaivainen. Kuinka kutkuttikaan turhamielisyyttäni, vaikka kyllä epäilin ja estelin, kun Raithulaiset tulivat minulle tarjoamaan heidän kaupunkinsa vanhimman arvonimeä. Kun ensikerran voitin nelivaljalkollani, iloitsin tosin äänekkäämmin, mutta tuskinpa silloinkaan olin pöyhkeämpi kuin juuri äsken. Kuinka moni tahtoo seurata Vapahtajaa, ja kuitenkin he tahtoisivat päästä vaan Hänen ylennystilaansa; Hänen alentumistaan he karttavat taitavasti. Sinä, oi Korkein, olet todistajani, että minä sitä toden teolla etsin, mutta niin pian kuin orjantappuran piikit haavoittavat minua, niin veren pisarat heti muuttuvat ruusuiksi, ja jos riivon ne pois, niin heti tulee toisia ihmisiä, jotka levittävät kukkakiehkuroita tielleni. Luulenpa, että maan päällä on yhtä vaikeata löytää kärsimyksiä, joita ei ilo seuraa, kuin iloa, jota ei vaiva seuraa".
Näin hän ajatteli hammasten kylmästä kalistessa, mutta hänen mietiskelynsä keskeytyi, sillä koirat haukahtivat äkkiä.
Phoebicio kolkutti senaattorin ovelle. Heti Paavali nousi ja läheni Pietarin porttia. Ei sananenkaan siitä, mitä pihalla lausuttiin, jäänyt häneltä kuulematta.
Tuo karkea ääni oli senaattorin, kimeä ja luja taas arvattavasti oli centurionin.
Jälkimmäinen vaati edelliseltä vaimoansa, joka muka piili senaattorin huoneessa, kun sitä vastoin Pietari varmaan vakuutti, ett'ei Sirona eilis-aamun jälkeen ollut astunut hänen kynnyksensä yli.
Vaikka majamies puhutteli senaattoria kiivaalla ja vihaisella äänellä, niin tämä kumminkin pysyi varsin tyynenä ja meni heti kysymään puolisoltansa, oliko ehkä tämä hänen maatessansa päästänyt paenneen huoneesensa.
Paavali kuuli pihalla edes takaisin astelevan sotilaan käynnin, joka kuitenkin heti herkesi, kun rouva Dorothea miehensä kanssa tuli ovelle ja puolestaan varmaan vakuutti, ett'ei hän Sironasta mitään tiennyt.