Hän oli jo oppinut oppaatta löytämään lähteen, josta Paavali, heidän ensi kerran tavatessaan toisiansa, oli häntä juottanut, ja hiipi sinne, soma, poltettu ruukkunen kädessä.
Paavali kyllä huomasi hänet, mutta ei ollut häntä näkevinään eikä kuulevinaan, sillä hän tiesi, että hän tahtoi peseytyä ja — olihan hän nainen — koristautua niin hyvin kuin saattoi.
Palatessaan Galliatar näytti yhtä terveeltä ja ihanalta, kuin sinä aamuna, jona Hermas salaa oli katsellut häntä. Tosin kyllä hänen sydäntänsä tuimeli, hän tunsi tosin itsensä araksi poloiseksi, mutta uni ja lepo olivat jo aikoja sitten poistaneet kaikki tuon hirmuisen yöllisen paon jäljet hänen raittiista, nuorteasta ruumiistaan, ja sallimus, joka usein on meille suosiollinen, vaikkapa näyttääkin vihaista muotoansa, oli antanut hänelle pienen surun, poistaakseen hänestä vielä suurempia.
Hänen vinttikoiransa oli kovasti sairastunut, ja näytti siltä, kuin se kärsimänsä rääkkäyksen kautta olisi myöskin saanut sisällisen loukkauksen eikä ainoastaan taittanut jalkaansa.
Vilpas ja iloinen eläin vaipui voimatonna maahan, kun se koetti seisoa jaloillaan, ja kun hän koski siihen asettaaksensa sen syliinsä mukavaan asentoon ja hoidellakseen sitä, niin se vaikeroitsi tuskallisesti ja katseli valittaen ja surullisena häntä. Ruuasta ja juomasta se ei huolinut, sen kuono, joka muutoin oli kylmänkö, oli tullut kovin kuumaksi, ja kun hän oli lähtenyt luolasta, niin Jambe oli katsomatta hänen jälkeensä korahdellen jäänyt makaamaan kauniin villapeitteen päällä, jonka Paavali oli levittänyt hänen vuoteelleen.
Ennenkuin Sirona vei sille vettä samalla ruukulla, joka oli toinen hänen kestiystävänsä antama lahja, niin hän kääntyi tämän puoleen ja tervehti häntä ystävällisesti. Paavali kohotti silmänsä työstään, kiitti häntä ja kysyi, kun hän vähän ajan perästä jälleen tuli luolasta: "Kuinka voipi pikku potilaasi".
Sirona kohotti olkapäitään ja vastasi surullisesti: "Se ei juo mitään eikä edes tunne minua. Se korahtelee yhtä nopeasti kuin eilen illalla. Kunhan ei tuo eläin rukka kuolisi!"
Hän ei voinut puhua lausetta loppuun, sillä hän oli tuskallisesti liikutettu; mutta Paavali pudisti paheksuen päätään ja sanoi:
"Syntistä on noin murehtia järjettömän eläimen tähden".
"Jambe ei ole järjetöin", Sirona sanoi. "Ja jos se olisikin, niin mitä minulle jää jäljelle, jos se kuolee. Se on kasvanut isäni talossa, jossa kaikki minua rakastivat. Minä sain sen, kun se oli vaan muutaman päivän vanha, minä olen sitä hoitanut pienellä pesusienellä ja ruokkinut sen maidolla suureksi. Useinkin kuullessani penikan valittavan nousin paljain jaloin vuoteeltani sitä juottamaan. Senpä tähden se olikin minuun niin kiintynyt, kuin lapsi, eikä saattanut olla ilman minutta. Ei kukaan saata ymmärtää, minkä arvoinen toinen olento on meille. Isäni kertoi meille, kuinka hämähäkki sulostutti erään vangin elämän. Ja mitä on tuommoinen ruma, mykkä eläin minun ymmärtäväiseen ja kauniisen koiraani verraten? Kotoni olen minä menettänyt, ja täällä, täällä ajattelevat kaikki minusta mitä pahinta, vaikka en ole kellekään tehnyt mitään vääryyttä, eikä kukaan muu paitse Jambe rakasta minua".