SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Sironan luolassa oli aivan pimeä, kauhistuttavan pimeä, ja mitä synkemmältä näytti yö, joka häntä ympäröitsi, sitä suuremmaksi kävi hänen tuskansa.
Ajoittain hän sulki silmänsä niin kiinni, kuin saattoi, sillä hänen silmissään silloin näkyi purppurankarvainen hohde, ja hän ikävöi tänä hetkenä valoa, niinkuin hukkuva rantaa.
Sitä paitse vaivasivat kaikenlaiset synkät aavistukset hänen sieluaan.
Oliko Paavali ehkä hyljännyt hänet ja jättänyt hänet oman onnensa nojaan? Oliko kenties Polykarpo raju-ilman kestäessä etsinyt kautta koko vuoren häntä löytääkseen ja pimeässä syöksynyt syvyyteen, vai oliko ehkä ukonnuoli häneen iskenyt? Entä jos luolan suun yläpuolella riippuva kalliomöhkäle myrskyn aikana irtaantuisi ja putoaisi alas ja sulkisi häneltä pääsyn ulko-ilmoihin! Silloinhan hän olisi elävältä haudattu ja hänen täytyisi nääntyä yksinäisyydessä saamatta enää nähdä häntä, jota hän rakasti, ja sanoa hänelle, ett'ei hän pettynyt luottaessaan häneen.
Vaikkapa nämä ja näiden kaltaiset ajatukset häntä hirmuisesti vaivasivat, niin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja haluili ulos ilmaan ja tuuleen, sillä hän ei enää kestänyt luolan ummehtunutta yksinäisyyttä ja kauheata pimeyttä.
Hän oli jo saapunut luolan suulle, kun hän kuuli askeleita, jotka lähestyivät hänen piilopaikkaansa.
Uudestaan hän pelästyi.
Kukahan uskalsi sysimustana yönä kulkea kalliolta kalliolle?
Palasiko Paavali?