"Siellä minä pidän sinusta huolta, jääköön se vaan minun asiakseni", keskeytti Paavali häntä varmuudella, joka tuntui melkein kerskaamiselta ja teki Sironan levottomaksi. "Sinä tunnet tarun aasista, joka pukeutui jalopeuran taljaan; mutta onpa jalopeuroja, jotka pitävät hartioillaan aasin nahkaa taikka lampaan — onhan se yhdentekevää. Eilen kerroit minulle porvarien ihanista palatseista, joita sinä olit nähnyt pääkaupungissa, ja ylistelit niiden omistajien onnea. Sinä saat asua yhdessä tämmöisessä marmoripalatsissa ja siinä vallita emäntänä, ja minä pidän huolta, että saat orjia ja kantotuolin kantajia ja vaunut, joita valkoiset muulit vetävät. Älä epäile, sillä minä en koskaan lupaa mitään, mitä en kykene täyttämään. Sade taukoaa ja minä koetan tehdä valkeata. Sinä kai olet syönyt kylliksesi? No hyvä, sitten sanon sinulle hyvää yötä. Kaiken muun jätämme huomiseksi".
Sirona oli hämmästyen kuullut erakon lupaukset.
Kuinka usein hän oli kadehtinut niitä, joilla oli sitä, mitä hänen kummallinen suojelijansa hänelle lupasi; mutta tällöin ei näissä seikoissa ollut mitään viehätystä hänen silmissään, ja sillä varmalla päätöksellä, ett'ei hän missään tapauksessa seuraisi Paavalia, jota hän alkoi epäillä, hän vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä. "Onhan vielä huomis-iltaan monta tuntia, joiden kuluessa saatamme ajatella kaikkia näitä seikkoja".
Sill'aikaa kuin Aleksandrialainen suurella vaivalla sytytti valkeata, hän jäi jälleen yksin ja alkoi uudelleen pelätä pimeässä huoneessa.
Hän huusi Aleksandrialaista ja sanoi: "Pimeys tuskastuttaa minua suuresti. Sinulla oli tänä aamuna vielä öljyä astiassa. Sinä saatat kenties laittaa minulle lampun kuntoon; on niin kauheata olla pimeässä".
Paavali otti heti savi-astian käteensä, repi rievun kuluneesta nutustaan, väänsi sen kokoon, pani sen sydämeksi rasvaiseen nesteesen, sytytti sen hitaasti viriävästä tulestaan ja antoi Sironalle tämän yksinkertaista yksinkertaisemman lampun käteen, sanoen:
"Tämä saapi nyt tehdä virkaansa, Aleksandriassa minä hankin lamppuja, jotka ovat paremman näköisiä, ja ovat etevämpien taiteilijain tekemiä".
Sirona asetti lyhdyn vuoteensa päänpuolelle erääsen kallioseinän syvennykseen ja heittäysi sitten vuoteelleen.
Samoin kuin valo säikyttää pois petoeläimet, samoin se myöskin karkoittaa pelon ihmisten leposijoilta, ja se poisti kaikki huolestuttavat ajatukset Galliattaresta.
Selvään ja rohkeasti hän katseli asemaansa ja päätti, ett'ei hän lähtisi luolasta eikä uskoutuisi erakon haltuun, ennenkuin oli nähnyt ja puhutellut Polykarpoa. Tiesihän tämä, mistä hänen tuli etsiä häntä, ja varmaankin, hän ajatteli, Polykarpo jo olisi palannut hänen luokseen, joll'ei raju-ilma ja tähdetön yö olisi tehnyt mahdottomaksi kulkea kosteikosta vuorelle.