Sitten hän huusi ääneensä Sironaa, ja kun hän kovasti pelästyneenä heräsi, niin hän kiihkeästi kysyi häneltä: "Kuka on antanut sinulle tuon sormuksen?"
"Phoebicio lahjoitti sen minulle", Galliatar sanoi. "Hän sanoi, että hän oli monta vuotta sitten saanut sen lahjaksi Antiokhiassa ja että suuri taiteilija on leikannut kuvan. Mutta minä en huoli siitä enää, ja jos se sinua miellyttää, niin saat sen".
"Heitä se luotasi", Paavali huusi; "se ei tuota sinulle onnea".
Sitten hän ponnisteli kootakseen voimiaan ja meni pää kumarruksissa ulos, laskeusi kostealle kalliolle tulisijan eteen ja huusi:
"Oi Magdalena, sinä puhtahin! Glycerasta olet sinä tullut pyhäksi marttyyriksi ja sinä olet löytänyt taivahan tien, ja minullakin oli Damaskus-päiväni, ja minä rohkenin nimittää itseäni Paavaliksi, mutta nyt — mutta nyt?"
Epätoivon valtaamana hän löi otsaansa ja valitti: "Kaikki, kaikki turhaan!"
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kehnoja luonteita liikuttaa vain pintapuolisesti se äärettömän syvä tuska, jota sielu tuntee kadotettuaan toivon itsestään; mutta mitä kovemmin sellainen tuska kohtaa jotakuta, sitä varmemmin se vaikuttaa puhdistavalla voimalla häneen, joka sitä saapi maistaa.
Paavali ei enää ajatellut tuota ihanaa, nukkuvaa naista.
Hirmuisten sieluntuskien kiusaamana hän makasi kovalla kalliolla ja tunsi, että hän oli turhaan taistellut.