Nopeasti, melkein kiivaasti hän kääntyi selin lähteeseen, ja saatuaan tämän pienen voiton itsestään, tyyntyi hänen raivoisasti riehuva sydämensä hiukan.
Pois, pois täältä erämaasta ja pyhältä vuorelta hän halusi ja mitä mieluisimmin hän olisi heti lähtenyt avaraan maailmaan.
Minne hänen oli pakeneminen? Olihan se saman tekevää, sillä hän etsi vain kärsimystä, ja kärsimystähän kasvoi kuin rikkaruohoa kaikilla teillä.
Kenen käsistä sinä itsesi pelastaisit? Tämä kysymys kaikui kaikumistaan hänessä, niinkuin hän olisi huutanut sen itse Ekhon asuntoon. Eikä vastaus kauvan viipynyt.
"Sinä pakenet itse itseäsi. Sinun oma itsesi on sinun vihollisesi, ja mihin erämaahan tahansa sinä kätkeytynetkin, niin se on seuraava sinua, ja helpompi on sinun eritä omasta varjostasi kuin siitä".
Hän sai mielessään täydelleen tuntea oman voimattomuutensa ja viime hetkien suuren liikutuksen perästä hän vaipui synkkään alakuloisuuteen.
Uupuneena, raukeana ja inhoten itseään ja elämää hän istuutui kivelle ja ajatteli täydelleen selvällä mielellä viime päivien ja hetkien tapauksia.
"Kaikista hulluista, joita minä olen tavannut", hän ajatteli, "olen minä mennyt pisimmälle narrimaisuudessa, ja sen kautta olen aikaan saattanut sellaisen häiriön, jota en millään muotoa voi saada entiselleen, vaikka olisin viisaskin, joksi minä kuitenkin yhtä vähän saatan tulla kuin muuttua kilpikonnaksi tahi Phoenix-linnuksi. Minä kuulin kerran kerrottavan erakosta, joka, koska on kirjoitettuna, että pitää haudata kuolleensa, ja koska hänellä ei ollut ruumista haudattavana, löi kuoliaaksi erään matkamiehen, voidakseen täyttää tätä käskyä. Aivan samalla tavalla kuin hän olen minä nyt tehnyt, sillä säästääkseni toiselta suruja ja ottaakseni toisen rikoksen niskoilleni minä olen syössyt viattoman naisen onnettomuuteen ja itse saattanut itseni syntiä tekemään. Niin pian kuin päivä koittaa, minä menen kosteikkoon ja tunnustan Pietarille ja Agapitolle kaiken, mitä olen tehnyt. He rankaisevat minua ja minä tahdon rehellisesti olla apuna, ett'ei minulle anneta anteeksi mitään niistä katumusharjoituksista, joita he minulle määräävät. Mitä vähemmin itse säästän itseäni, sitä mielemmin säästää minua iankaikkinen Tuomari".
Hän nousi ja katseli tähtien asentoa, ja huomatessaan, ett'ei aamuun enää ollut pitkä aika, hän valmistautui palaamaan Sironan luo, joka ei enää hänen silmissään ollut muuta kuin onneton nainen, jolle hänellä oli paljon pahaa hyvitettävänä, mutta samalla hän kuuli kovan valittavan äänen aivan läheltään. Ehdottomasti hän kumartui ottamaan kiveä käteensä aseeksi ja kuunteli.
Hän tunsi kaikki lähteen läheisyydessä olevat kalliot, ja kun tämä omituinen valitus-ääni toistamiseen kuului, niin hän huomasi, että se tuli paikasta, jossa hän usein oli levännyt, sillä suuri kallionlaakka ulottui lujan graniittipatsaan tukemana kauaksi muusta kivestä ja soi keskipäivälläkin suojaa auringon säteitä vastaan, jolloin ei missään muualla löytänyt jalankaan levyistä siimestä.