Kun hän tällöin vaaran uhatessa kokosi ajatuksensa ja sai takaisin ajatus- ja miettimiskykyänsä, niin hän huomasi, että vuorelta kuuluva ääni, joka mahtavasti aaltoillen tunki hänen korvaansa, syntyi siitä vaskilevystä, jota vartia löi varoittaakseen kosteikon porvareita ja erakoita.
Oliko Hermas palannut? Olivatko Blemmyiläiset kiertäneet hänet? Miltä puolelta nuo saaliinhimoiset joukot lähestyivät? Uskaltaisiko hän jäädä uhrinsa luo, vai vaatiko hänen velvollisuutensa, että hän käyttäisi voimakkaita käsiään turvattomien uskolaistensa puolustukseksi.
Kysyväisesti ja tuskallisesti hän katseli nuorukaisen vaaleita kasvoja ja silloin hänet valtasi syvä, haikea sääliväisyys.
Kuinka kaunis tämä nuori ihmistaimi oli, jonka hänen kova kätensä oli taittanut! Ja näitä ruskeita kiharoita oli vielä eilen äidin käsi hyväillen silitellyt!
Erakon silmät täyttyivät kyyneleistä, ja hellästi kuin isä hän kumartui vaaleiden kasvojen yli ja painoi kepeän suudelman hermottoman nuorukaisen verettömille huulille.
Iloinen väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, sillä Polykarpon suu ei ollut kylmä ja nyt — nyt liikahtaa hänen kätensä ja nyt? Todellakin! Jumalan kiitos! nyt hän jälleen avaa silmänsä.
"Minä en olekaan murhamies!" riemuitsivat tuhannet äänet Paavalin sydämessä. Sitten hän ajatteli: "Minä vien hänet hänen vanhempiensa luo kosteikkoon — ja sitten riennän ylös veljien luo!"
Silloin vaskilevyn ääni kajahti vielä voimakkaammin, ja pyhän erämaan hiljaisuutta häiritsi missä ihmisäänet, missä torven toitotus ja missä taas kumajava ulvominen. Näytti siltä kuin joku taikavoima olisi luonut sielut mykkiin kallioihin ja suonut niille äänen, ja kuin pauhu ja ääni olisi vastavirtaa juoksevan puron tavoin virrannut ylöspäin vuoren kaikkiin rotkoihin ja soliin.
"Liian myöhään!" erakko jupisi, "jospa edes voisin, jos vaan tietäisin!…"
"Hoi, hoi, hurskas Paavali hoi!" näillä sanoilla kimakka nais-ääni, joka näytti tulevan ylhäältä ilmasta, iloiten ja riemuiten keskeytti epäröivän miehen tuumimisen. "Hermas elää, Hermas on jälleen täällä! Katso vuorelle päin. Siellä liehuu lippu, sillä hän on varoittanut vartioita. Blemmyiläiset hyökkäävät tänne, hän lähettää minut sinua etsimään. Sinun pitää rientämän siihen vahvaan torniin, joka on Oikotien solan länsipuolella. Rivakasti! Heti paikalla! Kuuletko? Hän käskee sanoa sitä sinulle. Mutta mies, joka on sinun helmassasi, onhan se — onhan…"