Nuorukaisen tätä sanoessa hänen silmänsä säihkyivät, ja milt'ei uteliaasti kysyi Paavali: "Mitä sitten?"
"Sinä tunnet Aleksandrian paremmin kuin minä"', Hermas vastasi vältellen. "Olethan siellä syntynyt ja sanotaan, että olet ollut rikas nuorukainen".
"Sanotaanko?" kysyi Paavali. "Kenties he ovat oikeassa, mutta tiedä se: minä olen iloinen, ett'ei minulla ole enää mitään kaikesta siitä turhuudesta, joka siellä oli minun omani, ja minä kiitän Vapahtajaa siitä, että minä ainaiseksi olen saanut eritä tuosta ihmis-vilinästä. Mikä sitten tuossa melussa näyttää sinusta niin erittäin viehättävältä?"
Hermas viivytteli vastausta.
Hän häpesi puhua, ja kuitenkin hän tunsi vastustamattoman halun saada kerrankin lausua, mitä hänen sielussansa liikkui.
Jos kaikkien niiden totisten, maailmaa halveksivaisten miesten joukossa, joiden keskellä hän oli kasvanut, oli ketään, joka häntä voi ymmärtää, niin se oli Paavali — sen hän tiesi — Paavali, jonka siivotonta partaa hän pienenä oli mielin määrin saanut nykiä, jonka hartioilla hän usein oli ratsastanut ja joka hänelle tuhansin kerroin oli osoittanut, kuinka rakkaana hän piti häntä.
Aleksandrialainen oli tosin mitä ankarimpia miehiä, mutta hän oli kova ainoasti itseänsä kohtaan.
Kerran Hermaan täytyi keventää sydäntänsä, ja tehden ripeän päätöksen hän kysyi erakolta: "Oletko joskus ollut kylvyssä?"
"Joskusko? Minua kummastuttaa vaan, ett'en ole pehminnyt tuossa haileassa vedessä ja murentunut kuin nisuleipä!"
"Miksi pilkkaat semmoista, mikä ihmisen kaunistaa?"