Nämät sanat kaikuivat niin hartailta ja innokkailta, että diakonissa kiitollisena ojensi kätensä nuorelle vaimolle. Sitten hän sanoi:
"Minä jätän sinut hetkeksi yksiksesi, sillä minun sydämeni on niin täynnä surua, että minun täytyy rukoilla apua hänelle ja rohkeutta ynnä voimaa itselleni".
"Ota minut seuraasi", Sirona pyysi hiljaa. "Hädässäni minä olen avannut sydämeni teidän hyvälle, rakkaudesta rikkaalle Jumalallenne, enkä tahdo koskaan enää ketään muuta rukoilla. Jo häntä ajatteleminenkin vahvistaa ja lohduttaa minua, ja tällä hetkellä, jos milloinkaan, minä tarvitsen hänen ystävällistä apuansa".
"Lapseni, tyttäreni", diakonissa huusi syvästi liikutettuna, taivuttihe Sironan puoleen, suuteli hänen otsaansa ja suutaan ja vei hänet kädestä rauhalliseen makuuhuoneesensa.
"Täällä minä rukoilen mieluisimmin", hän sanoi, "vaikk'ei täällä ole mitään kuvaa eikä alttaria. Minun jumalani on joka paikassa ja hän löytää minut kaikkialta".
Naiset laskeutuivat vieretysten polvillensa, ja kumpikin rukoili samalta Jumalalta samaa armoa, ei kuitenkaan itsellensä, vaan toiselle, ja kumpikin kiitti tuskissansakin; Sirona siitä syystä, että oli Dorotheasta saanut äidin, diakonissa taasen sen tähden, että oli Sironasta saanut tyttären, rakkaan tyttären.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Paavali istui luolan edessä, joka oli suonut suojaa Sironalle ja Polykarpolle, ja katseli tulisoihtuja, joiden valo näytti vähenevän vähenemistänsä, kun niiden kantajat kulkivat alaspäin. Ne valaisivat haavoitetun kuvanveistäjän tietä, kun häntä kannettiin kosteikkoon hänen äitinsä kantotuolissa, hänen isänsä ja Marthana sisarensa seuratessa.
"Tunnin kuluttua", erakko ajatteli, "äiti saa jälleen poikansa, viikon kuluttua Polykarpo nousee vuoteeltaan, vuoden perästä muistuttaa hänelle eileistä päivää vain arpi ja ehkäpä suudelma, jonka hän painaa Galliattaren punaisille huulille.
"Minun on vaikeampi sitä unhottaa. Tikapuut, joita vuosikausia olen tehnyt, joita myöten mielin kiivetä taivaasen ja jotka minusta näyttivät niin korkeilta ja lujilta, tuossa ne nyt ovat pilin palasina, ja se käsi, joka löi ne palasiksi, oli oman heikkouteni käsi. Minusta melkein näyttää tällä minun heikkoudellani olevan suuremman vallan, kuin sillä, mitä sanotaan sisälliseksi voimaksi, sillä sen, mitä tuo jälkimmäinen on vuosikausina rakennellut, sen edellinen hävittää minuutissa. Ainoastaan heikkoudessa olen jättiläinen".