Georg Ebers.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Kallioita, alastomia, kovia, punaisen-ruskeita kallioita ylt'yleensä; ei pensasta, ei ruohonkortta, ei kivehen liittyvää sammaltakaan, jota luonto muuten huokuu tunturin kalliokupeille, ikäänkuin luonnon luovan hengen tuulahdus olisi koskettanut hedelmätöntä kiveä. Ei mitään muuta kuin tasaista graniittia ja sen yläpuolella taivas, yhtä tyhjänä pilvenhattaroista, kuin kalliot pensaista ja ruohosta.
Ja kuitenkin tuossa kallionrinteen kourussa liikkuu ihmis-elämä, ja kaksi pientä harmaata lintua kiikkuu puhtaassa, keveässä puolipäivä-auringon kuumentamassa erämaan ilmassa ja ne katoavat kalliorivin taakse, joka ikäänkuin ihmiskäden kohottamana muurina rajoittaa syvää rotkoa.
Siellä on hyvä olla, sillä lähde pulppuaa sen kivikkopohjalla, ja täällä, niinkuin kaikkialla, missä vesi erämaata kostuttaa, viheriöivät mauste-yrtit ja versoaa rehottava pensahisto.
Kun Osiris — niin kertoo vanha egyptiläinen taru — syleili erämaiden jumalatarta, niin hän jätti viheriän seppeleensä tämän vuoteelle. Mutta niinä aikoina ja niissä piireissä, joissa meidän kertomuksemme liikkuu, ei tunneta enää vanhoja taruja, tahi ei tahdota niitä tuntea. Me viemme lukijan alulle neljännen vuosisadan neljättä kymmentä Vapahtajan syntymän jälkeen ja Sinain vuorelle, jonka pyhälle maalle muutamia vuosia takaperin oli asettunut yksityisiä parannusta haluavia, maailmaan kyllästyneitä erakkoja, ollen vielä ilman yhteyttä ja järjestystä.
Siinä notkelmassa olevan lähteen vieressä, josta jo puhuimme, kasvaa monihaarainen töyhtöpalmu, mutta se ei suojele lähdettä tämän vyöhykkeen pystysuoraan paistavilta auringon säteiltä. Se näyttää varjoavan ainoastaan omia juuriaan; kuitenkin sen sulkamaiset haarat ovat kylliksi vahvat kannattamaan kulunutta sinistä huivia, ja tämä varjoaa suojakattona nuoren tytön kasvoja, joka uneksien ojenteleksen tulikuumilla kivillä. Muutamat kellertävät vuorivuohet hyppelevät iloisina kiveltä kivelle etsien ravintoaan, ikäänkuin puolipäivän helle olisi heistä suloinen ja virkistävä. Aika-ajoin tyttö tarttuu vieressään olevaan paimensauvaan ja kutsuu vuohiaan luoksensa kauas kuuluvalla vihellyksellä. Eräs pieni vuohi lähenee häntä hypellen. Vain harvat eläimet kykenevät ilmaisemaan iloansa, mutta pienet vohlat osaavat sitä tehdä.
Nyt tyttö ojentaa paljaan, solean jalkansa, työntää hänen leikkiinsä yhtyvän vohlan iloisen vallattomasti luotaan ja yhä uudelleen luotaan, kun tämä jälleen tulee hyppien häntä kohti. Ja tätä tehden paimentyttö taivuttaa varpaitansa niin sievästi, kuin hän tahtoisi vaatia jotakuta katselijaa ihailemaan niiden hienoutta.
Jälleen vohla hyppää häntä kohti ja tällä kertaa pää alas painettuna. Sen otsa koskee hänen jalkansa pohjaan, mutta kun se käyrällä kuonollaan hyväillen tuhertaa paimentytön jalkaa, niin tämä survaisee sen niin kiivaasti luotaan, että eläin raukka säikähtää ja keskeyttää leikin kovasti määkien.
Näytti siltä, kuin tyttö olisi vain odottanut otollista hetkeä, voidakseen tuntuvasti osata vohlaan, sillä survaus oli ollut kiivas, melkein kiukkuinen. Sininen huivi peitti paimentytön kasvot, mutta varmaankin hänen silmänsä olivat säihkyen leimahtaneet, kun hän niin äkkiä keskeytti leikin.