"Muisto ei anna kuolettaa itseänsä, eikö niin!" sairas huudahti. "Minä en saata nukkua enää. Kerro minulle nuoruudestasi ja kuinka sinä tulit kristityksi. Kun kaksi miestä kauvan on yhdessä kulkenut samaa tietä ja eron hetki lähenee, niin kysyyhän toinen toisen syntyperää ja nimeä".
Paavali tuijotti hetkisen eteensä päin, sen jälkeen hän alkoi puhua:
"Menanderiksi, Herophilon pojaksi ikäiseni muinoin sanoivat minua. Muuten en enää todellakaan paljoa muista nuoruudestani, sillä olenhan sinulle sanonut, että jo aikoja sitten olen kieltäynyt ajattelemasta maailmaa. Sille, joka heittää pois jonkin esineen, mutta säilyttää esineen aatteen, sille jääpi…"
"Tuohan soipi Platonilta", Stephano naurahti.
"Tänäpänä palaa koko pakanallinen hulluus minuun takaisin", Paavali huudahti. "Niin, minä olen tuntenut hänet ja olen usein ajatellut, että hänen ja meidän Vapahtajamme kasvot lienevät olleet yhdenmuotoiset!"
"Kumminkin ainoastaan samassa määrin kuin kaunis laulu on verrattuna enkelien ääneen", Stephano vastasi eväten. "Se, joka vaipuu filosofien järjestelmihin…"
"Niin pitkälle en ole oikeastaan koskaan ehtinyt", Paavali vakuutti. "Tietysti minun täytyi oppia koko tavallinen sivistyksen määrä: grammatiikkaa, rhetoriikkaa, dialektiikkaa ja musiikkia…"
"Ja aritmetiikkaa, geometriaa ja astronomiaa", Stephano täydensi.
"Näitä jälkimmäisiä on jo muutamia vuosia sitten ruvettu jättämään oppineiden asiaksi", Paavali jatkoi, "enkä minä koskaan ollut erittäin opinhaluinen. Rhetorin koulussa jäin ikäisiäni paljoa jäljemmäksi, ja siitä, että Platoni oli minulle rakas, saan kiittää athenalaista paidonomia, jota kunnian-arvoista miestä isämme piti meitä opettamassa".
"Sanovat isäsi olleen suuren kauppaherran", sairas häntä keskeytti. "Ethän kuitenkaan liene sen rikkaan Herophilon poika, jonka asioita tuo kelpo juutalainen Urbib Antiokhiassa ajoi?"