Sirona tosin tahtoi olla miellyttävä, mutta hän oli aikaisin ankaran isänsä kautta ja nuorernpain sisartensa kasvattajana ollen oppinut tarkoin eroittamaan oikean väärästä, puhtaan saastaisesta, ja hän pian huomasi, että pääkaupungin ilot, jotka alussa olivat loistelleet hänen vastaansa, niinkuin kirjavat kukat loistavine väreineen ja päihdyttävine tuoksuineen, nousivat inhottavista soista.
Mikä oli ollut kaunista, miellyttävää ja omituista, sitä hän alussa oli katsellut mielihyvällä, mutta hänen miehensä mieltyi ainoastaan sellaiseen, joka vaimon mielestä oli halpaa, inhottavaa ja vastenmielistä.
Phoebicio väijyi jokaista hänen silmänluontiansa, eikä kuitenkaan näyttänyt hänelle muuta kuin sellaista, joka loukkaa siveän naisen silmää.
Huvitukset alkoivat tuntua hänestä tuskallisilta, sillä vastenmieliseltä tuntuu suloisinkin viini, jota saastaiset huulet koskevat.
Jokaisen juhlan tahi näytännön jälkeen Phoebicio rasitti häntä ylenmäärin loukkaavilla moitteilla, ja kun Sirona vihdoin, väsyttyänsä tähän menettelyyn, ei luvannut lähteä huoneesta, niin Phoebicio pakoitti kuitenkin hänet seuraamaan häntä, aina kun Qvintillo legaatti, Phoebicion esimies, joka joka päivä lähetti Sironalle kukkia ja antimia, sitä halusi.
Tähän asti Sirona oli häntä kärsinyt ja koettanut puolustella häntä ja oli syyttänyt itseänsä monesta seikasta, jota hän sai kärsiä. Mutta silloin — kymmenen kuukatitta hänen Roomaan tulonsa jälkeen — Phoebicio teki hänelle sellaista — sellaista, joka rautaisen muurin tavoin kohosi heidän välillensä. Ja koska tämä seikka toivotun ylenemisen sijaan oli vaikuttanut sen, että hän siirrettiin syrjäiseen kosteikkoon ja alennettiin kurjan manippelin päälliköksi, niin hän alkoi tahallansa kiusata Sironaa. Tämä yritti puolustaa itseään jäisellä kylmyydellä, ja vihdoinpa tuli siksi, että mies, jota kohtaan hän ei muuta tuntenut, kuin halveksimista, katkeroitti hänen elämänsä samassa määrässä kuin ruumiillinen kipu, jota sairas on tuomittu kitumaan koko elämänsä ajan.
Phoebicion läsnä ollessa Sirona oli mykkä, ynseä ja sietämätöin; mutta heti kun Phoebicio poistui hänestä, niin hänessä asuva lämpösydäminen hyvyys ja lapsellinen rattoisuus heräsi uuteen eloon, ja sen kaunihimmat kukkaset versoivat senaattorin huoneessa ja siinä pienessä piirissä, joka palkitsi hänen rakkautensa rakkaudellansa.
Phoebicio oli Mithraan rukoilijoita, jonka palveluksessa hän usein paastosi itsensä uuvuksiin, usein toveriensa seurassa päihtyi aina tunnottomaksi asti.
Täällä Sinain vuorellakin hän oli laittanut luolan kuntoon Mithraan juhlien viettämistä varten, koonnut ympärillensä joitakuita uskolaisiansa, ja kun hän pysyi kotoa poissa yöt, päivät pääksytysten ja sitten palasi kotiin vielä tavallistansa kalpeampana, niin Sirona tiesi, missä hän oli ollut.
Hänen sieluhunsa esiytyi tämän miehen kuva selvempänä, silmät milloin raukeina, milloin palavaa vihaa hehkuvina, ja hän kysyi itseltänsä, kuinka koskaan oli ollut mahdollista, että hän oli suostunut rupeamaan Phoebicion vaimoksi.