Gallialainen purskahti nauruun, otti erakon puvun ja lähti, se ja lamppu kädessä, kyökin takaiseen pimeään huoneesen, jossa säilytettiin astioita ja kaikenlaisia muita kaluja, jotka kaikki hän toimitti pois muuttaaksensa huonetta makuukamariksi vaimollensa, jonka rikollisuudesta hän oli varmaan vakuutettu.
Hän ei tietänyt, minkä miehen tähden Sirona oli pettänyt hänet, sillä Mirjam oli sanonut hänelle ainoastaan seuraavat sanat: "Mene kotiisi, siellä vaimosi naureskelee rakastajansa kanssa".
Sirona oli jo miehensä lausuessa viimeisiä uhkauksiaan päättänyt itseksensä, että hän mieluummin tahtoi kuolla kuin kauvemmin elää yhdessä tämän miehen kanssa.
Hänen mieleensä ei enää johtunut, ett'ei hänkään ollut kokonaan syytön.
Se, jota rankaistaan kovemmin, kuin hän ansaitsee, unohtaa helposti oman rikoksensa miettiessään tuomarinsa vikoja.
Phoebicio oli oikeassa.
Ei Pietarilla, eikä Dorothealla ollut voimaa suojella Sironaa häntä,
Rooman kansalaista vastaan.
Joll'ei Sirona itse auttanut itseänsä, niin hän oli vanki, ja kuinka hän saattaisi elää ilmaa, valoa ja vapautta vailla!
Hänen päätöksensä oli miehen viimeisten uhkausten aikana äkkiä kypsynyt, ja tuskin tämä oli astunut huoneen kynnyksen yli ja kääntynyt häneen selin, kun Sirona juoksi vuoteensa luo, kääri vapisevan koiran peitteesen, otti sen niinkuin lapsen käsivarrellensa ja keveän taakkansa kera riensi asuinhuoneesen.
Siellä olivat vielä sen ikkunan luukut auki, josta Hermas oli syöksynyt ulos.