"Varmaankin joka kolmannella maanmiehistäsi on sama nimi."
"Minä olen Corneliolaisten, vieläpä Scipioidenkin sukua," nuorukainen vastasi hilliten ääntänsä, ikäänkuin hän tahtoisi päästä ylistämästä ylhäistä nimeänsä.
"Niinmuodoin korkea ja mahtava herra," erakko sanoi ja kumarsi kammiossaan. Sen tiesinkin sitä paitse, sillä niin vakavasti käy vaan jalosukuinen sinun ijälläsi, jolloin ihmisellä on vielä hennot nilkkaluut vahvoissa jaloissaan. Niinmuodoin Publius Cornelius…"
"Jätä ne sikseen ja kutsu minua vain Scipio'ksi taikka vielä mieluummin esinimelläni Publiukseksi," nuorukainen pyysi. "Sinun nimesi on Serapion, ja nyt tahdon kertoa sinulle sen, mitä olet minulta tahtonut tietää. Kun minulle kerrottiin, että tässä temppelissä löytyi ihmisiä, jotka antoivat sulkea itsensä koko ijäkseen pieniin kammioihin, miettiäksensä niissä uniaan ja viettääkseen elämäänsä tutkistelemuksissa, niin luulin, että ne olivat joko tylsäpäisiä tahi narria, tahi kumpiakin samalla kertaa."
"Aivan oikein, aivan oikein." Serapion puuttui Corneliolaisen puheesen; "mutta sinä et ole ajatellut neljättä mahdollisuutta. Mitähän sanoisit, jos näissä miehissä olisi niitäkin, joita pidetään vasten heidän tahtoaan suljettuina, ja jos minäkin juuri olisin niitä? Minä olen kysellyt sinulta paljon, etkä sinä olekaan ollut minulle vastaamatta; sentähden sinäkin voinet saada tietää, miten minä olen joutanut tähän kurjaan häkkiin ja miksi minä täällä pysyn. Minä olen hyvää syntyperää, sillä isäni oli tämän temppelin jyvä-aitan esimies ja syntyään Makedonialainen, äitini taas egyptiläisnainen. Hän synnytti minut onnettomana hetkenä, Paophikuun seitsemäntenäkolmatta päivänä, joka pyhien kirjojen mukaan on paha päivä, ja sinä päivänä syntynyttä lasta pitää pidettämän huoneesen suljettuna, sillä hän on käärmeen pistosta kuoleva. Juuri tämän pahan ennustuksen tähden ovat monet niistä, jotka ovat syntyneet samana päivänä kuin minä, jo ennenkin joutuneet tällaiseen häkkiin. Isäni olisi mielellään antanut minut olla vapaana, mutta enoni, muudan Ptah'n temppelin tahtien-selittäjä, joka oli äidilleni kaikki kaikessa, sekä hänen ystävänsä löysivät vielä monta huonoa merkkiä minusta, lukivat tähdistä onnettomuutta elämälleni, vakuuttivat että Hathorit olivat määränneet minulle vaan huonoja onnen vaiheita ja ahdistelivat äitiäni siksi että minut — me asuimme Memphiissä — päätettiin sulkea. Minun on kiittäminen tästä kurjuudesta omaa äitiäni, joka sulasta rakkaudesta on sen minulle saattanut. Sinä katsot niin kysyväisesti minuun: niin, niin, poika, kyllä elämä sinullekin on opettava sen, että ilkeä viha pikemmin kohtaa sen, johon sitä suunnataan, kuin sokea lempeys, joka kulkee tarkoitusperänsä ohitse. Lukemaan ja kirjoittamaan ja muuta, mitä papin pojille opetetaan, olen oppinut, mutta en koskaan kärsivällisenä kohtalooni tyytymään. — Kun tulin partasuuksi, niin minun onnistui päästä vapaaksi ja minä olen lavealti matkustellut pitkin maailmaa. Myöskin Roomassa olen ollut, Karthagossa ja Syriassa. Vihdoin halusin taas juoda Niilin vettä, ja minä palasin takaisin Egyptiin. Miksi? Sen vuoksi että monesti minusta, narrista, tuntui siltä, kuin vesi ja leipä ja vankeus kotona olisi maistunut paremmalta, kuin leivokset, viini ja vapaus vieraassa maassa.
"Kotitalossani tapasin enää vain äitini elossa, sillä isäni oli kuollut suruun. Ennen pakenemistani hän oli vielä uhkea vaimo, mutta kotiin tullessani hän oli jo aivan menehtynyt ja kuolemaisillaan. Surressaan minua, kurjaa, hän oli riutunut, lääkäri sanoi, ja tätä minun oli vaikein kestää. Kun vihdoinkin tämä hyvä, rakas vaimo, joka niin lempeästi osasi hyväillä minua, rajua veitikkaa, kuolinvuoteellaan pyysi minua palaamaan erakkokammiooni, niin minä lupasin ja vannoin kärsivällisesti pysyväni häkissäni kuolemaani saakka, sillä minä olen sellainen kuin pohjoismaiden vesi; joko lapsi saattaa minua liikuttaa pienillä kätösillään, tai olen myöskin kylmä ja kova kuin kristalli. Äitini kuoli heti minun vannottuani, ja, niinkuin näet, olen pitänytkin sanani — sinä olet myöskin huomannut sen, miten kohtaloani kärsin."
"Kärsivällisesti kyllä," Publius häntä keskeytti. "Minä ainakin ravistelisin paljoa hillittömämmin kahleitani, ja luullakseni sinusta tuntuu hyvältä, kun saat kylliksesi raivoilla, kuten äsken."
"Niin suloiselta kuin Khioksen viini," erakko vastasi maiskutellen kielellään, ikäänkuin hän olisi tuota jaloa rypäleen nestettä maistellut, ja kuroitti pörröistä päätään akkunasta. Silloin hän huomasi Irenen ja huusi heti iloisesti hänelle:
"Mitä siellä teet, lapseni? Sinä seisot siinä, kuin onnea odottaisit, saadaksesi toivottaa sille hyvää huomenta."
Tyttö tarttui heti lautaan, silitti toisella kädellään hiuksiaan, ja hänen vienosti punastuen lähestyessään miehiä, Publius katseli hämmästyneenä ja ihmetellen häntä.