Kapeassa, toiseen pihaan vievässä, lyhdyillä valaistussa, käytävässä muuan ratsastaja Philobasilisteiksi kutsutuista henkivartioista kohtasi häntä, tämä oli nuori uhkarohkea veitikka, keltaiset saappaat jalassa, rautapaita punaisen asetakin päällä; tämä huomasi hänet, koetti tunkea häntä muurin ja hevosen väliin ja ojensi kätensä vetääkseen hunnun hänen kasvoiltaan; mutta Klea vältti häntä ja ojensi käsiään torjuakseen niillä ratsun päätä, joka melkein koski häneen.
Ratsastaja, jota tämän pelko huvitti, huusi hänelle:
"Pysy vaan paikoillasi; ei se ole vihainen."
"Hevosesiko vai sinä?" Klea kysyi ja niin totisella, syvällä äänellä, että henkivartija hetkeksi joutui hämille ja siten antoi hänelle aikaa poistumaan hevosen läheisyydestä.
Mutta neidon terävät sanat olivat suututtaneet nuorta pahantapaista veitikkaa, ja kun hänellä itsellään ei ollut aikaa tätä seurata, niin hän kuitenkin yllyttäen huusi muutamille kyprolaisille sotamiehille, joiden sivu huolestunut tyttö tahtoi käydä:
"Katsahtakaa edes kerran tytön hunnun alle, kumppanit, ja jos hän on yhtä kaunis, kuin hän on solakka varreltaan, niin toivotan teille onnea saaliistanne."
Nauraen hän painoi raudikkonsa kupeita säärillään ja ajoi hitaasti pois, sillä aikaa kuin kyprolaiset tahallaan antoivat Klean astua toiseen pihaan, joka oli vielä kirkkaammaksi valaistu, kuin ensimmäinen, siellä julkeasti hänet ympäröidäkseen.
Avuttoman ahdistetun tytön veri hyytyi hänen suonissaan, ja vähän ajan kuluessa ei hän nähnyt muuta kuin hurjan sekasorron välkkyviä silmiä ja aseita, partoja ja käsiä, kuuli ainoastaan sanoja ja ääniä, joita hän ei ollenkaan käsittänyt, eikä niistä muuta tiennyt, kuin että ne olivat törkeitä, kauheita, luultavasti kuolemaakin ja kadotusta tuottavia.
Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnalleen, mutta nyt hän ne kohotti peittääkseen niillä kasvojaan, sillä hän tunsi voimakkaan kouran tempaavan hunnun hänen päästään.
Tämä raaka teko muutti hänen kauhistuksensa vihaksi, ja mittaillen säihkyvin silmin partaista vastustajaansa hän huusi: