Hänen toverinsa pani sillä välin kätensä korvalleen ja kuunteli mitä kaukaa kuuluisi.
Molemmat olivat tuokion vaiti, sitten hoikka sanoi:
"Vaunut pysähtyvät ensimmäisen ravintolan kohdalla. Sitä parempi! Roomalaisella on kalliit hevoset aisoissa ja tuolla on vaja hevosia varten; tässä hökkelissä ei tuskin ole aasitalliakaan eikä mitään muuta kuin hapanta viiniä ja laimistunutta olutta. Minä en huoli tästä joutavasta, vaan säästän rahani Aleksandrian valkoiseen mereolaiseen viiniin. Se virkistää ja puhdistaa veren. Tahtoisinpa ensiksikin että meillä olisi yhtä hyvä olla kuin noilla hevosilla; niillä on kyllin aikaa puhaltaa."
Toinen toisti: "Kylliksi aikaa niillä on oleva", irvisteli samalla suu levällään ja vetäytyi sitten toverineen takaisin huoneesen, pikariaan täyttämään.
Kleakin saattoi kuulla niitten vaunujen pysähtyvän, jotka hänet olivat tänne tuoneet, mutta hän ei aavistanut, että ajaja oli mennyt ensimmäiseen ravintolaan, siellä puolella Irenen drakmasta kurkkuaan viinillä kostuttaakseen. Hevoisten piti palkita se aika, mikä meni juomiseen, ja helposti ne sen saattoivatkin tehdä, sillä koskahan kuninkaan juhla-ateriat ennen keski-yötä päättyivät?
Niinpian kuin Klea näki murhamiesten täyttävän savipikarinsa, hän hiipi ensiksi hiljaan ja varpaillaan ravintolan sivuitse, etsi ja löysikin, kuun hetkiseksi pilvistä pilkistäissä, lähimmän Apishaudoille vievän erämaan polun ja riensi sitten rivakin askelin sitä pitkin eteenpäin.
Hän katseli suoraan eteensä, sillä kun hän vilkaisi tien syrjään ja hän näki kuivan, kalpean kuuvalon valaiseman erämaan kasvin, niin hän luuli sen takana näkevänsä murhamiehen kasvot.
Maasta välkkyvät kuolleitten eläinten luurangot ja kameelien ja aasien vaalenneet poskiluut, jotka näyttivät paljoa valkeammilta kuin erämaan hiekka, jolla ne olivat, tuntuivat hänestä vironneen ja muistuttivat parrakkaan murhamiehen tiikerin hampaita.
Hiekkapilvet, joita yhä voimakkaammin riehuva länsituuli lennätteli vasten hänen kasvojaan, kiihdytti hänen tuskaansa, sillä silloin tällöin siinä tuntui yöilman kylmempiä tuulahduksia, ja usein hänen mielestään henkiä, lämpimästi hengittäen kulki hänen ohitseen, ja kylmillä sormillaan kosketti hänen kasvojaan.
Hänen kiihoitettu kuvitus-voimansa muutti kaikki, mitä hän vaan näki, joksikin kauheaksi, mutta kamalampia ja kauhistuttavampia, kuin kaikki se, mitä hänen korvansa eroittivat, ja kuin ne valekuvat, joita hänen silmänsä huomasivat kalpeassa kuuvalossa, olivat hänen ajatuksensa sen johdosta, mitä lähimmäisessä tulevaisuudessa todellakin oli tapahtuva, ja ne kauheat seikat, jotka Roomalaista ja Ireneä uhkasivat. Eikä hän voinut eroittaa heitä toinen toisestaan, sillä yksi ainoa tunne täytti hänen sydämensä ja mielensä: tuska, tuska, sama rajaton sanomaton, huolettava tuska, jota tuottaa yhtähyvin hengenvaara ja ikuinen häpeä, kuin turhin valekuva ja mitättömin mitättömyys.