Silloin hän mitä ylevimmin, lämpöisimmin sanoin, aikoi hänelle sanoa kuinka onnellinen hän oli, hänet löydettyään, ja kuinka vaikeata olisi hänestä erota.
Silloin tämä varmaankin tarttuisi hänen käteensä ja puhuttelisi häntä ystävällisin sanoin.
Ainoa Klean ankarasta, mutta kumminkin kauniista suusta lähtenyt lause hänestä näytti kallisarvoisemmalta, kuin Egyptin suuren ja rikkaan kuningattaren suutelo ja syleily.
Corneeliolainen saattoi, kun häntä ärsytettiin, vihansa vimmassa käydä liian pitkälle, mutta hänen kuvitusvoimansa ei ollut erinomaisen vilkas eikä tulinen.
Sillä aikaa kuin hänen hevoisiaan valjastettiin ja hän ajoi Serapiin temppeliin, ruukunkantajattaren ylevä kuva lakkaamatta liikkui hänen sielussaan, usein hän luuli kädessään pitäväänsä hänen kättään eikä ohjia, ja kun hän mielessään ajatteli, mitä hän jäähyväisiksi aikoi hänelle sanoa, ja kun hän luuli kuulevansa hänen liikutetulla äänellä kiittävän häntä hänen jalosta avustaan ja sanovan, ettei hän koskaan häntä unhoittaisi, silloin hän tunsi kyynelten kostuttavan silmiään, jotka moneen vuoteen eivät olleet niihin tottuneet, ja hänen mieleensä juohtui se päivä, jolloin hän omaisilleen sanoi jäähyväisiä, ensi kerran sotaan lähtiessään.
Silloin eivät hänen omansa, vaan hänen äitinsä silmät, olleet kyyneleistä välkkyneet ja hän huomasi, että, jos hän saattoi verrata Kleaa johonkin toiseen naiseen, niin hän enimmin oli sen ylhäisen matronan kaltainen, joka oli hänelle lahjoittanut elämän, että Klea suuren Scipio Africanuksen tyttären rinnalla näyttäisi samalta, kuin nuori Minerva ylhäisen Junon äidin rinnalla.
Hän pettyi suuresti toiveissaan, tavatessaan Serapiin temppelin ovet suljettuina ja huomatessaan täytyvänsä palata Memphiisen näkemättä sekä Kleaa että erakkoa.
Mikä tänään oli ollut mahdotonta, sitä hän huomenna saattoi uudelleen koettaa, mutta yhä kiihkeämmin hän ikävöi rakastettuaan ja tuskallinen kaiho valtasi hänet, ja jälleen teltassa istuessaan toista Roomaan menevää kirjettään päättäessään, aina vaan Klea hänen mieleensä juohtui, joten hänen totinen työnsä keskeytyi.
Senkin seitsemän kertaa hän hypähti pystyyn ajatuksiaan selvittääkseen ja yhtä usein hänen jälleen täytyi heittää kynä kädestään, sillä ruukunkantajattaren kuva asettui hänen ja hänen kätensä väliin.
Vihdoinkin hän itseensä suuttuneena löi edessään olevaan pöytään, painoi sitten niitä niin voimakkaasti vasten lanteitaan, että häneen oikeen koski ja tyytymättömänä päätti lujasti täyttää velvollisuutensa, ennenkuin muuta ajatteli.