Silloin hänen raivonsa asettui, ja Klea sanoi.
"Älä minua uhkaa, Publius, sillä sinä varmaankin sitä olet katuva, kun saat tietää, mitä minulla on sinulle kerrottavaa. Älä minua keskeytä, ja tiedä nyt jo, että tämä ovi avataan joka päivä ennen auringon nousua. Vankeuttasi ei kestä kauemmin ja sinun pitää siihen tyytyä, sillä minä suljin sinut sinne pelastaakseni henkesi, joka todellakin on vaaran alaisena. Hulluudeksiko kutsut minun huolenpitoani? Ei, Publius, se on liiankin oikeutettu, ja jos sinä mieheksi olet voimakas, niin olen minä vaimoksi enkä minä koskaan peljästyisi tyhjästä mielikuvittelusta.
"Tuomitse itse, pelkäänkö syystä puolestasi:
"Euergetes kuningas ja Euleus eunukki ovat palkanneet kaksi kauheata hirviötä sinua murhaamaan. Lähdettyäni Ireneä etsimään, kuulin kaikki ja ne kauheat sudet, joita he ovat sinun päällesi ärsyttäneet, minä olen näillä omilla silmilläni nähnyt ja näillä omilla korvillani olen kuullut heidän keskustelevan väjytyksistään sinua vastaan.
"Minä en ole eläissäni kirjoittanut sitä savitaululle piirrettyä kirjettä, joka oli minun nimessäni lähetetty. Euleus on sen tehnyt ja sinä olet tarttunut hänen syöttiinsä ja lähtenyt yöllä erämaahan. Muutaman minutin perästä murhaajat hiipivät täällä ja etsivät uhriaan, mutta sinua, Publius, eivät he löydäkään, sillä Klea on sinut pelastanut, sama Klea, jota sinä ensiksi ystävällisesti kohtelit ja jolta sinä sitten ryöstit sisaren, sama Klea, jota sinä äsken tahdoit uhata ja joka nyt matkustavaisen tapaan hattuun ja viittaan puettuna, niin että häntä helposti kuun epävarmassa valossa voidaan pitää sinuna, heti on menevä erämaahan ja tarjoova sydän parkansa murhaajan puukolle lävistettäväksi."
"Mieletön!" Publius huusi ja heittäytyi koko painollaan ovea vastaan ja potki sitä jaloillaan. "Hulluuttahan sinun puuhasi on! Avaa ovi, minä käsken! Olkootpa nuo Euergeteen palkkaamat miehet, vaikka kuinka väkeviä, niin on minussa kylliksi miestä itseäni puolustamaan."
"Sinulla ei ole aseita, ja heillä on ansoja ja puukkoja."
"Avaa sitten ovi ja jää tänne luokseni aamun koittoon. Henkensä tuhlaaminen ei ole suurenmoista, vaan jumalatonta. Avaa heti ovi, minä pyydän sitä sinulta, minä käsken sinua!"
Jonakin muuna hetkenä eivät nämä sanat olisi olleet vaikuttamatta Klean järkevään mieleen, mutta ne kauheat myrskyt, jotka viime hetkinä olivat hänessä riehuneet, olivat pyörteesensä temmanneet hänen sielunsa rauhan.
Tuo ajatus, ainoa päätös, ainoa tahto valtasi hänet kokonaan, nimittäin että hän päättäisi uhrauksista rikkaan elinaikansa suurimmalla uhrauksella, uhraamalla henkensä, eikä hän sitä aikonut tehdä ainoastaan saattaakseen Irenen onnelliseksi ja pelastaakseen Roomalaisen, vaan sentähden että häntä, isänsä tytärtä, niin suuremmoinen loppu miellytti, sentähden että hän, joka oli vaan nuori tyttö, tahtoi näyttää Publiukselle, mitä nainen, jota hän oli pitänyt toista huonompana, saattoi saada aikaan, sentähden että kuolema hänestä ei tällä hetkellä näyttänyt onnettomuudelta ja että hänen kauheista ja pitkällisistä liikutuksista kiihtynyt sielunsa ei voinut irtautua siitä päätöksestä, että hän tahtoi, että hänen piti uhrautua.