Olivatko sotamiehet huomanneet Klean ja vieneet hänet pois muassaan?
Myöskin sphinksikäytävän toinen puoli, jonne hän nyt oli tullut, oli ihmisistä aivan tyhjä, ei näkynyt ainoatakaan vartiaa, vaikka hautapatsaitten valkea kalkki ja erämaan keltainen hiekka kuun valossa välkkyivät niin kirkkaasti, kuin niissä itsessään olisi ollut loistavaa voimaa.
Yhä enemmän huolestuneena hän nousi, kauvemmaksi nähdäkseen, hiekkakukkulalle ja huusi kovasti Kleaa nimeltä.
Niin — tuossa, hän ei erehtynyt, tuossa näkyi vanhan-aikaisen hautakappelin vieressä olento, joka näkyi olevan pitkään viittaan puettu; ja kun hän heikolla äänellä häntä huusi, niin tämä lähestyi häntä ja sphinksikäytävää.
Kiireesti, niin nopeasti kuin vaan saattoi, hän astui alas tielle, jota myöten juhlakulkueet kulkivat, astui sitten sileän kivikadun yli, jonka vieressä ihmispäiset jalopeuran ruumiit olivat pitkissä riveissä ja kiipesi vaivalloisesti hiekkakukkulan ulkopuolelle.
Niin, tämä työ oli vaikeata, sillä usein hänen painostaan hiekka irtaantui, vieri alaspäin ja vei hänet muassaan, ja paikoitti häntä käsin ja jaloin etsimään uutta kiinnipitopaikkaa.
Vihdoinkin hän seisoi sphinksikäytävän toisella puolella hautakappelin edessä, jonka luona hän oli luullut näkevänsä etsittävänsä; mutta hänen kiivetessään oli tullut aivan pimeä, sillä synkkä pilvi oli jälleen peittänyt kuun.
Silloin hän pani molemmat kätensä suulleen ja huusi niin kovasti kuin vaan saattoi: "Klea!" ja taas "Klea!"
Samassa hän kuuli aivan vieressään sannassa rapinaa ja näki ikään kuin maasta nousseen olennon liikkuvan edessään.
Tuskin se saattoi olla Klea, se oli mies; mutta ehkä hän kuitenkin oli nähnyt lemmikkinsä: mutta ennenkuin hän ehti häntä huutaa, hän tunsi äkkiä horjahtavansa lyönnistä ja raskas isku sattui hänen selkäänsä hartioitten väliin.