Vanha Krates istui, Klean hänen luokseen tullessa, jalat käärittyinä, työnsä ääressä ja iloitsi nähdessään Klean, sillä ollen huolissaan hänen ja Irenen tähden hän ei yöllä saanut unta ja aamu yöstä hänen pelkonsa oli hirveän unen kautta kiihtynyt tuskaksi.
Muuten äreän ukon ystävällisestä tervehdyksestä rohkaistuna Klea hänelle tunnusti, ett'ei hän ollutkaan antanut avainta pääkaupungin sepälle, vaan että hän oli sillä avannut Apishautojen oven ja unohtanut avaimen oveen.
Tämän kuullessaan vanhus tuimistui, heitti rautapuikon, jota hän juuri valmisteli, ja viilan työpöydälleen ja huudahti:
"Niin siis olet tehtäväsi täyttänyt! Ensi kerran luotin naiseen, ja tämmöisen palkan sain! Pahat tässä tulee sekä sinulle että minulle, ja jos saadaan tietää, että minun ja sinun tähden Apishautojen pyhyyttä on häväisty, niin he syystäkin minua monin tavoin sakoittavat, ja sinua he rankaisevat vankeudella ja nälällä."
"Ja kuitenkin isäseni," Klea tyynesti vastasi, "tunnen olevani viatoin etkä luultavasti sinäkään, jos olisit ollut samassa kauheassa tilassa, kuin minä olin, olisi toisin menetellyt."
"Luuletko, saatatko uskoa sitä?" vanhus tiuskasi. "Ja entäs jos nyt avain ja luultavasti koko lukkokin on varastettu, ja minä olen tehnyt tämän kauniin ja vaivaloisen työn turhaan?"
"Mikä rosvopa uskaltaisi pyhiin hautaholveihin mennä?" Klea kysyi ujosti.
"Ovatko nuo sitten niin hätyyttämättömiä?" Krates keskeytti häntä. "Ja onhan kuitenkin tuommoinen kurja olento, kuin sinä olet, ne uskaltanut avata. Mutta odotapas, odota, joll'eivät jalkani minua vaan niin vaivaisi…"
"Kuule minua," tyttö rukoili ja astui kiihtynyttä seppää lähemmäksi. "Sinä et lavertele, sen eilen minulle näytit, ja kun olen sinulle kertonut, mitä minä tänä yönä olen nähnyt ja kokenut, niin sen tiedän varmaan, sinä annat minulle anteeksi."
"Kunpahan vaan et erehtyisi!" seppä huusi. "Kummia seikkojapa nuo olisivatkin, jotka saisivat minut mieltäni muuttamaan, rankaisematta jättämään mokomaa velvollisuuksien laiminlyömistä ja mokomaa rikosta!"