Hetkeksi hän pysähtyi erään kulmakartanon sisäänkäytävän kohdalle; kartanon toinen sivu oli rantaan päin, toinen, jossa oli ovi ja pieni öljypuoti, oli kadulle päin; outo näky veti nimittäin hänen huomionsa puoleensa. Mutta hänellä oli ennen lähtöään vielä paljon toimitettavaa ja hän riensi kohta eteenpäin, tarkemmin huomaamatta komeata miehistä henkilöä, joka tuli häntä vastaan, matkahattu päässä, hartioilla viitta, jommoista muuten vain matkoilla käytettiin.
Huone, jota Juutalainen oli katsellut, oli Apollodor kuvanveistäjän, ja herra joka oli omituisesti puettu tähän päivän aikaan katsoen ja kaupungilla kävelemistä varten, oli Roomalainen Publius Scipio.
Hänen huomiotaan näytti se, mikä kuvanveistäjän ovenvieressä olevassa pienessä puodissa tapahtui, vielä enemmän herättävän, kuin Israelilaisen, sillä hän nojautui vastapuolella puotia olevan puutarhan aitaan ja katseli, päätään pudistellen, vähän aikaa niitä kummallisia seikkoja, joita siinä oli nähtävänä.
Puinen, huoneen seinään kiinnitetty pöytälevy, jolle kauppiaat tavallisesti asettivat rahansa ja jolla tavallisesti oli muutamia öljy-astioita, ulottui hiukan kadulle, niin kuin ikkunan lauta, ja tällä omituisella leposialla istui selin puotihuoneesen, joka ei ollut paljoa suurempi uhkeata matkavaunua, ylhäisen näköinen nuorukainen, vaalean siniseen hihattomaan ihokkaasen puettuna.
Hänen vieressään oli valkoinen siniraitainen hienosta villakankaasta tehty umationi. Hänen jalkansa riippuivat kadulle päin, ja niitten loistava valkeus oli alastoman Egyptiläis-pojan mustan ihon kummallisena vastakohtana, joka kyykistyneenä istui hänen jalkojensa juurella, sylissään häkki täynnä kyyhkysiä.
Kreikkalaisella, joka istui kurjalla puotipöydällä, oli kultainen rengas kauniin voidellun kiharaisen tukkansa ympärillä, jaloissa hienoimmasta nahasta tehdyt sandaalit ja tässä alhaisessa asussakin hän näytti kyllin ylhäiseltä, mutta iloisemmalta kuin ylpeältä, sillä hänen kauniit kasvonsa hymyilivät kiinnittäessään kahta pientä, punaisen harmaata turtturi kyyhkystä ruusun punaisilla silkkinauhoilla siihen kauniisen koriin, jossa ne olivat, ja sen jälkeen painaessaan kallis-arvoisen kultaisen naisen rannerenkaan pelästyneen eläimenpään yli ja kiinnittäessään tämän valkoisella langalla sen siipiin.
Kun tämä oli hänelle onnistunut, hän kohotti koria korkealle, katseli sitä hymyillen ja tyytyväisenä ja oli juuri antamaisillaan sen mustalle pojalle kun hän huomasi Publiuksen, joka puutarhan aidan luota astui häntä kohden.
"Kaikkien Jumalien nimessä, Lysias," Roomalainen huusi, ystävätään tervehtimättä, "mitä hulluja vehkeitä sinulla taas on? Oletko öljykauppiaaksi tullut vai onko kyyhkysien kesyttäminen tullut työksesi?
"Toinen olen ja toista teen," Korintholainen nauroi, sillä tämä se todellakin oli, jota Roomalainen oli puhutellut. "Mitäs pidät tästä pesäsestäni? Minusta tämä on ihmeen soma, ja kas miten hyvin näille pikku elukoille kultarengas sopii, joka yhdistää niitten kaulat!
"Levitä nyt," hän jatkoi, pikku auttajaansa päin kääntyneenä, "käpäläsi, sen ruskea krokotiili, kanna tämä kori varovaisesti kädessäsi sisään ja lausu nyt minun mukaani: 'rakkaudesta sairastavalta Lysiaalta ihanalle Irenelle!' — Katsopas vaan, Publius, miten tuo peto minulle irvistelee valkeine hampaineen! Saat kohta kuulla, ett'ei hänen kreikkansa ole yhtä virheetön, kuin hänen hampaansa. Korvat pystyyn pikku Ikneumon! Kerro vielä kerran, mitä sinun tuolla — näetkö, tuolla jonne osoitan sormellani? — mitä sinun siellä pitää sanoa herralle tahi emännälle, joka sinulta ottaa kyyhkyiset!"