Kovin kuuma ja sen ohessa hiljaista, aivan hiljaista oli sisarusten huoneessa.
Milloin kuului kärpäsen surina, joka kierteli Irenen tyhjentämää öljyvatia, milloin taas nukkujan yhä nopeampi hengitys.
Klean kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään väsymyksestä, ikäänkuin suudellakseen hänen huulensa avautuivat, hehkuvammin hänen poskensa punottivat ja vihdoin hän kohotti molemmat kätensä ja sopersi unissaan torjuvalla, mutta kuitenkin hellällä äänellä: "ei, eihän toki, ei suinkaan; minä pyydän sinua, rakas…" Sitten vaipui hänen kätensä ja sattui pudotessaan arkkuun, jolla hän istui, niin että hän heräsi.
Hiljalleen hän avasi silmänsä onnellisesti hymyillen; mutta sitten kohosivat hänen pitkät, silkin hienot silmäripsensä yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes hänen kokonaan avautuneet silmänsä kauhistuen tuijottelivat tyhjään ilmaan, ikäänkuin hänelle olisi tapahtunut jotakin hirmuista.
Siinä asennossa hän oli hetkisen liikahtamatta, mutta sitten hän nousi ylös, painoi oikean kätensä otsalleen ja silmilleen ja väristen, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin kauheata tai ikäänkuin hän vilusta vapisisi, hän jupisi katkonaisesti hampaittensa välistä:
"Mitä tämä tietää? Mistä sellaiset ajatukset tulevat! Mitä daimonia ne ovat, jotka saattavat meidät unessa tuntemaan asioita, mitkä me valvoissamme työntäisimme kauvaksi, kauvaksi sydämistämme ja mielistämme? Minun pitäisi inhota, halveksia ja vihata itseäni näiden unelmien tähden, sillä minä kurja annoin hänen syleillä itseäni, eikä katkera viha saattanut sieluani vavahtelemaan, oi ei, vaan aivan toisenlainen, sanomattoman suloinen tunne."
Näin sanoessaan hän puristi kätensä nyrkkiin, joita hän painoi ohimoitansa vasten; mutta sitten hänen kätensä vaipuivat taasen hervottomina hänen syliinsä, ja pudistaen päätänsä hän sanoi toisenlaisella, lempeämmällä äänellä:
"Mutta tosiaankin, olihan se vain unelma, ja — te ikuiset jumalat — kun me nukumme, — niin, mitä sitten? Sitenhän pitikin käymän! Näiden saastaisten ajatusten lisäksi vielä valhettelen itselleni itsestäni! Ei, tätä unelmaa ei mikään daimoni ole minulle lähettänyt, vaan se on heijastus siitä, mitä eilen tunsin ja toissa päivänä ja sitä ennen, kun tuo vieras, suuri mies jo neljännen kerran minua katseli mahtavilla silmillään ja sitten — kuinka monta tuntia siitä sitten vielä on? — antoi minulle orvokit. Olenko minä edes kääntänyt pois kasvojani tai rankaissut hänen rohkeuttansa vihaisella silmäyksellä? Eikö olisi mahdollista silmäyksilläkin karkoittaa vihollista? Se on aina joka kerta minulle onnistunut, kun joku mies on meitä katsellut, mutta eilen en sitä voinut, ja kuitenkin olin niin valveilla kuin nytkin. Mitä tuo vieras tahtoo minusta? Mitä haluaa hänen valtava silmäyksensä, jolla hän jo monta päivää on vainonnut minua, minne hyvänsä käännyinkin, ja joka maatessanikaan ei anna minulle rauhaa? Miksi avasinkaan hänelle silmiäni, jotka ovat ihmisen sydämen ovet? Nyt leviää siellä se myrkky, joka sinne on päässyt, mutta minä revin sen pois, ja kun Irene tulee takaisin, niin murran orvokit rikki tai annan ne hänelle, joka ne kyllä piankin repii rikki tai antaa niitten surkeasti lakastua, sillä puhtaaksi tahdon päästä, vieläpä unissanikin; mitä muuta minulla onkaan kuin puhtauteni?"
Näihin sanoihin hän lopetti mietiskelemisensä, sillä hän oli kuullut Irenen äänen, ja sen sointu vaikutti varmaankin ystävällisesti hänen mieleensä, sillä se tuskallisen tuima muoto, joka vielä äsken rumensi hänen kasvojansa, katosi ja hengittäen huokeammin hän mumisi:
"En kuitenkaan ole varsin kurja raukka, niin kauvan kuin Irene on luonani ja minä kuulen hänen äänensä."