"Mitäkö sitten teen?" täten puhuteltu toisti enemmän epäillen ja ujommin kuin äsken. "Sitten minä odotan Klean kotiin tuloa ja — niin, naura minulle vaan, mutta minä olen toden teolla miettinyt mennä naimisiin tämän tytön kanssa ja viedä hänet muassani Korinthiin. Minä olen ainoa poika ja jo kolmeen vuoteen ei isäni ole antanut minun olla rauhassa. Hän tahtoo välttämättömästi äitiä valitsemaan minulle puolisoa tahi itseäni sitä tekemään. Ja vaikka minä toisin hänelle tämän ruskean poika nulikan pikimustan sisaren, niin hän luultavasti iloitsisi! Hurjemmin kuin tähän pikku Ireneen, minä en ole rakastuva mihinkään muuhun tyttöön! Sinä tiedät minkä arvoinen meidän sukumme on ja kun se juohtuu minun mieleeni, silloin melkein —"
"Silloin melkein?" Roomalainen kysyi terävästi ja totisesti.
"Silloin minä arvelen, että ruukunkantajatar, tuomitun miehen tytär meidän talossamme…"
"Pidätkö sinä sitten minun Roomalaista sukuani sinun Korintholaista sukuasi huonompana?" Publius ankarasti kysyi.
"Päinvastoin, Publius Cornelius Scipio Nasica. Me olemme rikkautemme kautta mahtavia, mutta te olette vallan ja vaikutusvoimanne kautta."
"Vaikka me olemme mahtavia, niin minä kuitenkin vien Irenen sisaren
Klean aviovaimonani isäni huoneesen."
"Teetkö niin?!" Lysias huudahti, hypähti penkiltä ja heittäysi Roomalaisen syliin, vaikka muutamat Egyptiläiset, jotka samalla kulkivat heidän ohitseen autiota katua pitkin. "Sittenhän on kaikki hyvin, sitten, — voi, kuinka kepeäksi sieluni käy, — sitten Irene tulee puolisokseni, niin totta kuin hengissä tahdon pysyä! Oi Eros ja Aphrodite ja Zeus isä ja Apollo, kuinka hauskaa tämä on! Tuntuupa kuin suurin noista pyramiideista olisi pudonnut sydämeltäni! Nyt, sinä sen nulikka, mene tuonne sisään ja vie kauniille Irenelle, uskollisen Lysiaan morsiamelle, — kuuletko mitä minä sanon? — heti tämä taulu ja rannerengas. Mutta sinä et osaa sitä oikein toimittaa, minä kirjoitan tähän runoni yläpuolelle: Uskollinen Lysias ihanalle Irenelle, tulevalle puolisolleen! No niin! eikä hän nyt luullakseni lähetä sitä takaisin, tuo oiva tyttö! Kuule, nulikka, jos hän ei sitä lähetä takaisin, niin sinä tänään juhlakentällä saat niellä niin paljon leivoksia, että saat kuolintaudin, vaikka minä maksoin sinusta aivan äsken viisi kulta-rahaa. Pitääkö hän rannerenkaan, Publius, pitääkö vai ei?"
"Pitää."
Muutaman minutin perästä poika palasi joutuisasti, nykäisi kiivaasti
Korintholaista ihokkaasta ja huusi:
"Tulkaa, tulkaa mukaan, sisään, huoneesen!"