Silloin hän mielellään toisten hurskasten kanssa kiitti toisen elämän suurta herraa, joka antoi auringon sammuttua toisen aina kohota taivaalle, joka antoi elämän kasvaa kuolemasta, joka kuolleen elohon elvytti ja kohotti hänet omaan arvoonsa, jos hän maan päällä oli kunnioittanut totuutta, ja jos hänen tuomarinsa toisessa maailmassa huomasivat hänet rehelliseksi.
Totuutta, jota noudattamaan ja elämän korkeimpana hyvänä pitämään hänen isänsä häntä oli opettanut, Serapis palkitsi ennen kaikkia muita hyveitä, totuudella punnittiin hänen edessänsä ihmisten sydämet, ja joka kerta kun Klea häntä mielessään kuvitteli ihmisen muotoiseksi, niin hänellä oli hänen isänsä totiset mutta lempeät piirteet, niin Klea luuli kuulevansa hänen puhuvan sen miehen sanoilla, jota hän kiitti elämästään, joka häneltä liian varhain temmattiin pois, joka rehellisyytensä tähden sai kovaa kokea, ja jonka suusta hän ei ollut kuullut sanaakaan, mikä ei olisi ollut kelvollinen lähtemään itse jumalan suusta.
Samoinkuin Serapista, samoin hän tunsi olevansa myöskin isäänsä lähellä, kun hän, nojautuen kaikkeinpyhimmän pimeään nurkkaan, säälimättä valitteli, että saastaiset halut tunkeutuivat hänen sydämeensä, ja että hän oli ollut epärehellinen sekä itseänsä että Ireneä kohtaan, vieläpä että, jos hänen ei onnistuisi repiä Roomalaisen kuvaa sielustansa, hänen täytyi joko valhetella sisarelleen tahi pahoittaa tuon herkkätuntoisen lapsen surutointa mieltä, jonka tukena ja turvana hän äidin tavoin oli tottunut olemaan.
Yhtä kovasti kuin Ireneä huolestutti aivan vähäpätöinen asia, yhtä helposti hän myöskin tiesi puhaltaa kauvaksi ilmaan kaiken vakavan ja raskaan, kuin olisi se vain höyhen. Klea oli kuten kostea savi, johon perhosenkin hento jalka jättää jäljen, hänen sisarensa kuten peili, josta himmentävä henkäys pian kokonaan katoaa.
"Suuri jumala," hän jupisi rukoillen, "minusta tuntuu siltä, kuin Roomalainen olisi polttanut sieluuni syvän palohaavan. Auta nyt minua sitä parantamaan, auta minua tulemaan entisilleni, että jälleen puhtaana ja rehellisenä saatan teeskentelemättä katsoa Ireneä silmiin ja että saatan sanoa niinkuin ennenkin, ajatelleeni ja toimineeni siten, että isäni siitä iloitsisi, jos hän sen kuulisi". Hän rukoili vielä näin, kun kahden miehen askeleet ja äänet kuuluivat lähestyvän kaikkeinpyhintä ja herättivät Klean hänen hartaudestaan.
Silloin hän äkkiä täydelleen muisti, että hän oli kielletyssä paikassa, ja että häntä ankarasti rankaistaisiin, jos hänet täältä löydettäisiin.
"Sulje tuo ovi," toinen tulijoista kuiskasi kumppalilleen ja näytti pylvässalista prosekokseen vievää porttia, "sillä ei kenenkään vihityistäkään tarvitse tietää, mitä sinä täällä meille toimitat…"
Klea tunsi ylimmäisen papin äänen ja luuli täytyvänsä astua esiin ja tunnustaa rikoksensa, mutta vaikk'ei häneltä muuten puuttunut siihen rohkeutta, niin ei hän kuitenkaan sitä tehnyt, vaan hiipi vieläkin likemmäksi nurkkaa, joka oli tullut aivan pimeäksi, sittenkuin sen ikkunattoman salin vaskinen ovi oli suljettu, jossa hän oli.
Hän näki, miten sanktuariumin esirippu ja ovi avattiin, kuuli, kuinka oraa kierrettiin, näki valon tunkeutuvan sanktuariumista ja kuuli sitten vasaran lyöntiä ja viilan raksutusta.
Hiljainen kaikkeinpyhin oli muuttunut sepän työhuoneeksi, mutta niin kovaa kuin siellä meluttiinkin, Kleasta kuitenkin tuntui, kuin hänen sydämensä sykkisi vieläkin kovempaa, kuin vaskivasara Krateen kädessä, joka oli Serapiin vanhimpia pappeja, jonka hallussa pyhä kalusto oli, joka ei tavallisesti puhutellut muita kuin ylimmäistä pappia ja joka kreikkalaisten maanmiestensäkin joukossa oli tullut kuuluisaksi sen kautta, että hän taitavasti osasi korjata särkyneitä metalli-astioita, valmistaa lujia lukkoja ja takoa hopeata ja kultaa.