"Onko Philotas vielä tänä päivänäkin pakkotyössä?" Roomalainen kysyi purren hammastaan.
"On, Publius," erakko vastasi. "Niin, helposti on tämä sana 'on' sanottu ja yhtä helposti kädet sitä sanoessa puristuvat nyrkiksi, mutta raskasta, sangen raskasta on ajatella niitä tuskia, joita mies sellainen kuin Philotas ja jalo, viatoin vaimo, joka oli kaunis, kaunis kuin Hera ja Aphrodite, — joita he saavat kärsiä kovassa ja aivan oudossa työssä, polttavan auringon paahteessa, voutien ruoskimina. Ehkäpä he jo onnekseen ovatkin päässeet tuskistaan, ja ehkä heidän tyttärensä jo ovat orpoja! Nuot raukat! Ei kukaan, paitse ylimmäinen pappi, tiedä keitä he oikeastaan ovat, mutta jos eunukki sen saisi tietää, niin hän lähettäisi heidät, niin totta kuin nimeni on Serapion, heidän vanhempiensa luo."
"Koettakoonpa vain!" Publius huudahti ja kohotti uhaten oikeata kättään.
"Hiljaa, hiljaa, ystäväni," erakko pyysi, "ei ainoastaan nyt, vaan kaikessa, mitä ai'ot tehdä sisarusten hyväksi, sillä Euleus ei kuuntele yhdellä vaan tuhannella korvalla, ja kaiken, mitä hovissa tapahtuu, on käyminen hänen, epistolographin kätten kautta. Sinä sanot olevasi kuningattaren armollisessa suosiossa. Se on sangen tärkeä seikka, sillä hänen puolisonsa kuuluu tekevän kaikki, mitä Kleopatra tahtoo, eikä Euleus saata näyttää Kleopatrasta juuri suuri-arvoiselta, jos ruhtinattaret ovat sellaisia, kuin muutkin vaimot, joita tunnen."
"Ja vaikkapa näyttäisikin," Publius keskeytti hehkuvin poskin erakon puheen, "niin hänen täytyy sittenkin joutua perikatoon, sillä mies sellainen, kuin Philotas, ei saa siten joutua hukkaan, ja hänen asiansa on tästä lähin oleva minunkin asiani. Tässä on käteni, ja jos minä iloitsen siitä, että olen jalosukuisista esi-isistä syntyisin, niin teen sen etenkin sen vuoksi, että Corneliolaisen lupaus on yhtä arvokas, kuin jonkun muun miehen täytetty työ."
Erakko puristi nuorukaisen kättä, nyökkäsi hänelle ystävällisesti, ja silloin hänen silmänsä säteilivät kosteina iloisesta liikutuksesta.
Äkkiä hän kääntyi selin Roomalaiseen ja tuli heti takaisin kookas papyyruskääry kädessä.
"Ota tämä," hän sanoi antaen sen Roomalaiselle. "Minä olen omalla kädelläni toden mukaisesti kirjoittanut siihen melkein anomuskirjan muotoon kaiken sen, minkä äsken sinulle kerroin. Minä tiedän, että tuollaisia asioita ajetaan hovissa järjestyksen mukaisesti, jos ne kirjallisesti toimitetaan. Vaan jos kuningatar suostuu täyttämään toivosi, niin anna tämä kääry hänelle ja pyydä häneltä armokirjettä. Jos sen saat toimeen, niin silloin on kaikki voitettu."
Publius otti kääryn, ojensi vielä kerran kätensä erakolle, ja innostuen tämä huusi kovalla äänellä:
"Jumalat sinua siunatkoot ja vapauttakoot sinun kauttasi jaloimman miehen hänen vaivoistaan. Jo olin herjennyt toivomasta, mutta kun sinä meitä autat, niin ei kaikki vielä ole hukassa."