"Uros, nuija olalla ja jalopeuran talja hartioilla, astuu morsiussaattoa vastaan äitinsä Alkmenen seurassa ja Pallas Athenen taluttamana, joka tässä rauhan toimessa pitää keihäänsä kärkeä maassa ja kantaa kypäriä kädessänsä. Ensimmäisenä tässä ei ole mikään vähäpätöisempi henkilö kuin Apollo itse, joka laulaa häälaulua säestäen sitä luutullansa. Hänen kanssansa astuu esiin hänen sisarensa Artemis, sitten morsiamen äiti, jonka seuraajana on jumalien sanansaattaja Hermes, Zeuksen lähettiläänä.
"Sitten tulee pääkohta, joka on kreikkalaisen taiteen kaikkein kauniimpia teoksia, ainakin mitä minä tunnen."
"Hebe rientää sulhastaan vastaan, ja Aphrodite, rakkauden jumalatar, taluttaa häntä lempeästi; mutta Peitho, houkuttelemisen jumalatar, panee kätensä morsiamen kädelle, työntää häntä muitten huomaamatta eteenpäin ja kääntää hänen kasvonsa poispäin, sillä hän on sanonut sen, mitä hänen pitikin, ja hän hymyilee itseksensä, sillä Hebe ei ole sulkenut korvaansa hänen ääneltään, ja sen joka kerran on kuunnellut Peithoa, sen pitää tehdä, mitä hän tahtoo."
"Entäs Hebe?" Kleopatra kysyi.
"Hän luo silmänsä maahan ja pitää sitä kättänsä, jolla Houkuttelijan käsi on, ylhäällä ja tekee sormillaan, joissa pieni, lehdekäs ruusunen häälyy, torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: 'Oi päästä minut; minä pelkään tuota miestä' — ja kysyä: 'Eiköhän olisi parasta pysyä sinä kuin olen ja olla seuraamatta sinun viekoituksiasi ja Aphroditen väkivaltaa?' Tämä Hebe on ihmeen ihana, ja sinun, kuningatar, pitää esittelemän häntä!"
"Minunko?" Kleopatra kysyi. "Mutta sanoithan hänen luovan silmänsä maahan."
"Se tekee hänet sieväksi ja kainoksi; ja varovainen ja neidollinen pitää hänen käyntinsäkin olla. Suorissa poimuissa hänen vaatteensakin riippuu jalkoihin asti, kun sen sijaan Peitho veitikkamaisena ja salaa iloiten uudesta voitostansa kannattaa peukalollaan ja etusormellansa hamettaan. Myöskin Peithoksi sinä ihmeen hyvin sopisit."
"Minä luulen, että esitän Peithoa," kuningatar Korintholaisen keskeytti. "Hebe on vasta kukannuppu, joka ei vielä oikein ole puhjennut, mutta minä olen äiti, olen vielä sen ohessa olevinani hiukan filosoofikin…"
"Ja," Aristarkhos häntä keskeytti, "voit oikeudella sanoa, itselläsi kaiken nuoruuden lumousvoiman ohessa olevan Peitholle sopivia ominaisuuksia, tuolle jumalattarelle, joka ei osaa lumota ainoastaan sydämiä, vaan vieläpä henkiäkin. Niinkuin ruusut — samoin tytönnuppusetkin ovat kauniita katsella, mutta sen, joka ei rakasta ainoastansa väriä, vaan myöskin tuoksua, minä tarkoitan virkistäväisyyttä, innostuttamisvoimaa, sielun ominaisuuksia, sen täytyy kääntyä puhjennen kukan puoleen, samoinkuin ruusunkasvattajatkin Moirisjärven rantamilla sitovat hoidokkiensa nuput ainoastaan pian lakastuviksi vihkoiksi ja seppeleiksi, vaan eivät niitä voi käyttää valmistaessansa jaloa öljyä ja menehtymätöintä tuoksua; tähän tarkoitukseen he tarvitsevat täysin puhjenneita kukkia. Esittele Peithoa, kuningattareni; jumalatar itsekin saattaisi ylpeillä sellaisesta edustajastansa!"
"Jospa hän siitä olisi yhtä ylpeä," Kleopatra huudahti, "kuin minä olen onnellinen kuullessani sellaisia sanoja Aristarkhoksen suusta! Se on päätetty; minä olen Peithona. Leikkikumppalini Zoë esitelköön Artemista ja hänen vakava sisarensa Pallas Athenea. Äidiksi on meillä useampiakin matroonia tarjona, epitropin vanhin tytär on minusta Aphroditeksi sopiva; hän on ihmeen kaunis."