"Ja," Aristarkhos puuttui puheesen, "senkautta ihminen ryöstää itseltänsä jaloimman ja hienoimman nautintonsa, sillä puhtain ilo on aina se, jonka saavutamme panemalla ilomme alttiiksi ponnistuksille.
"Mutta se, mitä te tämänkaltaisella työllä saavutatte," Publius vastasi, "on pientä ja vähäpätöistä. Minusta te näytätte samanlaiselta kuin mies, joka otsansa hiessä koittaa nostaa kivilohkaretta varpusen höyhenen päälle, ett'ei tuuli sitä veisi muassaan."
"Mikä on pientä ja mikä on suurta?" Aristarkhos kysyi. "Aivan vastakkaiset arvelut saman asian johdosta saattavat olla yhtä todet kumpikin, sillä yksinään meistä ja meidän tunteistamme se riippuu, miltä asiat meistä näyttävät, ovatko ne meille kylmiä vai lämpimiä, mieluisia vai vastenmielisiä, ja kun Protagoras sanoo, että ihminen on kaikkein asiain määrääjä, niin se on otaksuttavin kaikista sofistain opeista; ylimalkaan on pienimmälläkin, senhän ymmärtänet, sitä suurempi merkitys, mitä täydellisempi se esine on, johon se yhtenä sen osana kuuluu. Leikkaa kuormajuhdalta pois sen korvat, niin mitä se tekee, mutta ajatteleppas, että samoin kävisi jalon ratsun, jota hypittelet pitkin Marskenttää! Talonpoikaisnaisen kasvoissa se merkitsee aivan vähän, josko niissä on ryppyjä tai yksi hammas enemmän vai vähemmän, mutta toinen on kuuluisan kaunottaren kasvojen laita. Vaikkapa raappimistasi raapitkin kuvaa, jolla ruukuntekijän karkea sormi on kaunistanut vesiruukkua, niin ei siitä tule paljoa vahinkoa tuolle astiakululle, mutta teeppäs vain pieninkin raamu kynnelläsi Ptolemaioksen ja Arsinoën kuviin tuossa koristeessa, mikä kiinnittää Kleopatran vaatetta hänen kaulansa ympäri, niin tuo rikas ruhtinatar on huolestuva, ikäänkuin hän olisi saanut kärsiä suurenkin vahingon.
"Mutta mitä täydellisempää ja säilyttämistä ansaitsevampaa on, kuin suurten ajattelijain ja runoilijain jaloimmat teokset?
"Niiden suojeleminen vahingoilta, niiden puhdistaminen vioista, joilla ne aikojen kuluessa ovat tahranneet moitteetonta pukuansa, se on meidän määränämme, ja kun me vieritämme kivilohkareita, niin emme sitä tee painaaksemme varpusen höyheniä, ett'ei tuuli niitä veisi muassansa, vaan sulkeammeksemme oven, jonka taakse kallis aarre on kätketty, ja tätä aarretta vahingoilta suojellaksemme.
"Tyttöjen kaivolla pitämät puheet tuuli kyllä saa viedä kenenkään niistä huolimatta, mutta saattaako poika pitää arvottomana ainoatakaan niistä sanoista, jotka hänen kuoleva isänsä hänelle elämän ojennusnuoraksi antoi? Jos sinä nyt olisit tällainen poika ja sinun korvasi olisi vain vaillinaisesti käsittänyt vainajan neuvot, niin kuinka monta talenttia antaisitkaan sille, joka voisi ilmoittaa sinulle puuttuvat sanat? Ja mitä muuta suurten runoilijain ja ajattelijain teokset sitten ovat, kuin juuri sellaisia pyhiä kehoitussanoja, joita tosin ei ole lausuttu kenellekään yksityiselle ihmiselle, vaan jok'ainoalle sivistyneelle ihmiselle. Vielä tuhansienkin vuosien päästä ne, niinkuin tänäänkin, jalostuttavat, opettavat ja huvittavat meidän jälkeläisiämme, ja nämät, joll'eivät he ole harhaan joutuneita poikia, palkitsevat kiitoksella vielä niitäkin, jotka ovat elämänsä parhaat voimat uhranneet sen hyväksi, että saisivat suurten esi-isiensä lauseet korjatuiksi sellaiseen muotoon, jossa ne alkuansa olivat olleet, ennenkuin ne huolimattomuuden ja tyhmyyden kautta tärveltyivät, pilautuivat.
"Joka Euergetes kuninkaan tavoin panee yhden ainoankin oikean tavun Homeroksessa väärän sijaan, se on luullakseni tehnyt tulevaisille sukupolville palveluksen ja suurenkin palveluksen." —
"Se, mitä sanot," Publius vastasi, "kuuluu hyvin vakuuttavalta, mutta en sitä kuitenkaan voi täydelleen käsittää; varmaankin sentähden että nuoruudestani saakka olen oppinut pitämään tekoja sanoja parempina. Helpoimmin saatan suostua teidän vaivalloiseen ja vähäpätöiseen työhönne, kun ajattelen, että teidän toimeksenne on uskottu lakien sanamuotojen korjaaminen, joiden merkitys saattaisi yhdenkin puuttuvan sanan kautta tulla ihan päinvastaiseksi; tahi että minulla olisi käsillä huono kertomus jostakin yksityisestä teosta tahi jonkun ystävän tai sukulaisen elämästä, ja että minä saattaisin sen puhdistaa virheistä ja vääristä tiedoista."
"No mitä muuta ovat sitten sankarirunoelman laulajain ja historioitsijain teokset, kuin runollisesti kaunistettuja tai todenmukaisesti kerrottuja esi-isiemme elämäkertoja?" Aristarkhos huudahti. "Juuri näihin kuninkaani ja opintokumppalini omistaa erinomaisen intonsa."
"Silloin kun hän ei juo, uneksi, hallitse eikä kuluta aikaansa uhreihin, juhlakulkueisin eikä muihin hulluuksiin," Euergetes puuttui puheesen. "Joll'en olisi kuningas, niin ehkä minustakin vielä olisi tullut Aristarkhos, mutta nyt olen puoleksi ruhtinas, sillä onhan toinen puoli valtakuntaani sinun, Philometor — ja puoleksi oppinut, sillä milloinkahan minä saavuttaisin täydellisen rauhan pelkällä ajattelemisella ja kirjoittamisella?