Soutaissamme kotiin päin, huomautin minä, etten ollut löytänyt niitä kasveja, mitä oikeastaan olin toivonut ja että olisi parasta, jos kapteeni luovuttaisi minulle veneen ja antaisi jonkun nuoren miehen tulla mukaani mennäkseni vielä kerran samalle saarelle, koska vanhempien ihmisten kärsivällisyys ehkä pian loppuisi saadessaan odottaa kauemman aikaa tällaisten asiain toimitusta.
"Hyvä!" vastasi kapteeni. "Huomenna annan teille pienen veneen, ja
Caesar saa tulla mukaanne teitä auttamaan."
Sanottuaan tämän minulle englanninkielellä, kääntyi hän väkeensä päin ja lausui espanjaksi:
"Mutta minäpä tahdon mennä hänen seuraksensa. Ei voi koskaan edeltäpäin tietää, mitä tapahtuu. Laastariruhtinas voisi mahdollisesti saada pakenemisen halun päähänsä."
Rosvot myöntyen nyökäyttivät päätään ja nauroivat.
Seuraavana päivänä olimme jo hyvin varhain jalkeilla. Minä pistin povelleni arvokkaan salaperäisen käsikirjoituksen, ja kapteeni kuljetti salaa veneesen yhtä ja toista varsinkin ruokaneuvoja siltä varalta, että mahdollisesti tulisimme viipymään siellä pitemmän aikaa. Vahva, yksinkertainen neekeripoika, Caesar, seurasi mukana.
"Voitteko luottaa tähän poikaan?" kysyin minä.
"Hänen avuttaan emme voi toimittaa sitä, mitä haluamme", hän vastasi; "poika kyllä vaikenee —, sen lisäksi on hän liian ahnas neekeripenikka."
Kun olimme päässeet porille, panimme veneen kiinni ja läksimme äsken mainitulle kalliolle, johon olimme panneet merkkejä ja aloimme irroittaa päälletysten ladottuja kivilohkareita.
Tämä ei ollutkaan helppo tehtävä; mutta kaikeksi onneksi oli kapteeni vahva työtoveri, jolla oli kolmen miehen voimat. Teimme työtä ponnistaen voimamme äärimmilleen, ja vaikka hiki suurina karpaloina vieri pitkin poskiamme, ei kukaan meistä ajatellutkaan keskeyttää työtä. Toinen lohkare toisensa jälkeen irrottui, läksi liikkeelle ja vieri syrjään. Ne olivat aivan kuin kasvettuneet yhteen. Raot ja aukot, joita ennen muinoin oli tässä ollut, oli tomu ja multa täyttänyt, kasvin juuret olivat niihin tunkeutuneet ja näin oli koko tämä kasa paisunut, niin että luuli kovan kallion olevan edessään. Ensi työksi täytyi sentähden raivata kaikki kasvit pois tieltä. —