"Tuossa, aivan edessämme", huudahtin minä.
"Niin, siinä se on!" sanoi kapteeni. "Pistä lapiosi maahan, Caesar!"
Neekeri totteli käskyä.
"Hyvä", jatkoi kapteeni, "aseta lyhty viereen — ja sitten työhön!"
Ja nyt rupesimme suurimmalla mielenkiinnolla kaivamaan maata.
KYMMENES LUKU.
Piirsimme maahan suuren ympyrän; sen jälkeen asetuimme yhtä kauas toisistamme, ja ennen pitkää olimme kaivaneet parin jalan syvyydeltä tuota ympyrää. Hetkisen kuluttua sattuivat lapiomme melkein yhtaikaa johonkin kovaan, ja me nostimme toinen toisensa jälkeen kahdeksan raskasta lautaa, jotka oli pantu kuoppaan vieretysten.
Niiden alla oli nelikulmainen huone, jonka seinät oli tehty päällettäin ladotuista kivistä, siis jonkunlainen kellari, tosin kyllä pahoin luuhistunut, mutta hyvässä kätkössä, ja siinä oli paksujen palkkien päällä, jotka peittivät pohjan, kaksi riviä raskaita rauta-arkkuja, kaksi arkkua kussakin rivissä.
Kullan kiihko alkoi jo meihin vaikuttaa. Kapteeni oli melkein mielettömyyteen saakka jännityksissä ja levoton, enkä minä suinkaan vähemmän. Neekeripoika parka näkyi vähitellen tulleen selville, että me olimme täällä aarteita etsimässä, ja silmät suurina hän mitä tarkimmin seurasi liikkeitämme.
Arkut olivat asetetut sillä tavoin, ettei niitit tarvinnut ensin muuttaa paikaltaan, kun tahtoi niitä avata. Kapteeni koetti avata ensimäistä arkkua; se ei edes ollut lukittu, mutta — — "Kirottu!" murisi hän, "tyhjä!"