"Olettepa nyt miestä olevinanne", sanoi pikku Fadette, "kun luulette pääsevänne minusta lahjoilla. Luulette minua samallaiseksi kuin isoäitini, joka nielee ihmisten ilkeyksiä ja hävyttömyyksiä, kunhan vaan pistää hänelle lantin kouraan. Mutta minäpä en tarvitse enkä välitä teidän lahjoistanne ja minä ylenkatson kaikkea, mitä te haluatte antaa, koska teillä ei ole ollut senverran sydäntä, että olisitte keksinyt edes yhden ainoan ystävällisen sanan kiitokseksi, vaikka siitä on jo pian vuosi, kun teitä autoin suuressa hädässänne."
"Olen syyllinen, sen olen jo tunnustanut", sanoi Landry, jota suorastaan hämmästytti se tapa, millä hän kuuli tytön nyt ensimäistä kertaa ajatuksiaan lausuvan. "Mutta on siinä osaksi sinunkin syytäsi. Se ei ollutkaan mikään taikatemppu että löysit veljeni, vaan sinä varmaan olit nähnyt hänet sillaikaa, kun minä puhuin isoäitisi kanssa; ja jos sinulla itselläsi olisi hyvä sydän, sinulla, joka moitit minua sen puutteesta, niin olisit sensijaan, että annoit minun kärsiä ja odottaa ja vieläpä annoit neuvon, joka olisi voinut minut eksyttääkin, sanonut heti paikalla: 'mene niityn poikki, niin tapaat hänet joen rannalla'. Se olisi ollut sinulle helppoa, mutta sinua sensijaan huvitti tehdä ilkeätä pilaa minun surustani. Ja se on vähentänyt apusi arvoa suuresti."
Pikku Fadette, jonka ei tavallisesti tarvinnut vastausta etsiä, seisoi hetken mietteissään. Sitte hän sanoi:
"Huomaan kyllä että olet tehnyt parastasi sulkeaksesi sydämesi kiitollisuudelta ja kuvitellaksesi ettet ole minulle mitään velkaa, kun otin sinulta palkinnon lupauksen. Mutta sanon vieläkin että sydämesi on kova ja paha; muuten olisit kyllä huomannut etten ole pyytänyt sinulta mitään, enkä edes sinua moittinut kiittämättömyydestäsi."
"Se on totta, Fanchon", sanoi Landry, joka oli rehellinen kuin kulta; "minä olen väärässä ja olen sen kyllä huomannut ja sitä hävennytkin. Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi, mutta sinä olet näyttänyt niin suuttuneelta, etten ole päässyt alkuunkaan."
"Jos olisitte tullut luokseni seuraavana päivänä tuon jutun jälkeen ja sanonut minulle pari ystävällistä sanaa, en olisi ollut suuttunut, vaan olisitte heti saanut tietää etten tahtonut mitään palkintoa, ja meistä olisi tullut hyvät ystävät; nyt minulla sensijaan on teistä huonot ajatukset ja minun olisi pitänyt antaa teidän suoriutua omin päin virvatulesta. Hyvää yötä, Kaksolan Landry, menkää kotiin kuivattamaan vaatteitanne ja sanokaa vanhemmillenne: 'ilman Sirkkaa, tuota pientä ryysymekkoa, olisin tänä yönä saanut pulikoida joessa'."
Samassa käänsi pikku Fadette hänelle selkänsä ja kulki mökkiin päin laulaen:
"Nyt sen kuulit, kuulitpa kerran,
Barbeaun Landry, Kaksolan herra!"
Tällä kertaa Landry tunsi mielessään katumusta; ei siten, että hän olisi ollut halukas minkäänmoisiin ystävyyssuhteisiin tytön kanssa, jolla näytti olevan enemmän järkeä kuin sydäntä ja jonka ulkonainen olemus oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Mutta hän oli jalomielinen eikä tahtonut kantaa vääryyden tahraa omallatunnollaan. Hän juoksi tytön jälkeen, tarttui hänen nuttuunsa ja sanoi:
"Kuuleppas, Fanchon Fadet; tästä asiasta täytyy lopultakin tulla selvä! Olet minuun tyytymätön, enkä ole itsekään itseeni tyytyväinen. Sinun täytyy sanoa mitä haluat, niin tuon sen huomispäivänä."