"Kuulehan, Fanchon", sanoi Landry; "älkäämme kiistelkö siitä, mitä olet sanonut tai ollut sanomatta. Tahdon kysyä sinulta neuvoa, sinulta, joka olet niin viisas. Viime sunnuntaina kivilouhoksella syttyi minussa — en oikein tiedä kuinka — sellainen ystävyys sinua kohtaan, etten ole koko viikkoon syönyt enkä nukkunut. En tahdo salata mitään, sillä sinä sen kuitenkin arvaisit. Tunnustan siis, että maanantai-aamuna häpesin ystävyyttäni sinua kohtaan ja olisin halunnut joutua vaikka kuinka kauvas, välttääkseni uudelleen lankeemasta samaan hulluuteen. Mutta maanantai-iltana se jälleen sai minut niin lujasti valtaansa, että menin pimeässä portaan yli pelkäämättä aarnikeijua, joka tahtoi minua estää sinua etsimästä, sillä se oli taasenkin siellä, ja kun hän nauroi minulle ivallisesti, vastasin minä samalla tavalla. Aina maanantaista asti olen ollut kaiket aamupäivät kuin järjiltäni, sillä he tekevät minusta pilaa senvuoksi että pidän sinusta, ja iltasin olen aivan hullu, sillä silloin tunnen että pitämiseni voittaa häpeäntunteeni. Ja nyt näen sinut niin miellyttävänä ja siistinä, että kaikki ihmiset tulevat hämmästymään, ja jos sinä jatkat samaan tapaan, niin neljäntoista päivän päästä minulle ei ainoastaan anneta anteeksi rakkauttani sinua kohtaan, vaan aivan varmaan on muitakin, jotka ovat samassa tilassa. Se ei ole siis minulle miksikään eduksi, että pidän sinusta, enkä luule että sinä annat minulle etusijaa muiden rinnalla. Jos kuitenkin muistelet viime sunnuntaita, Andochen-päivää, niin muistat myöskin että minä kivilouhoksella pyysin saada sinua suudella, ja että pyysin sitä sellaisella innolla, kuin ei sinua olisi milloinkaan pidetty rumana ja pahana. Siinä kaikki, mitä voin sanoa edukseni, Fadette. Sano minulle, annatko sille mitään arvoa, vai suututtaako se vain sinua, sensijaan että vakuuttaisi?"

Pikku Fadette oli peittänyt kasvonsa molemmin käsin eikä vastannut mitään. Landry luuli, Fadetten ja Madelonin keskustelusta päättäen, että tyttö häntä rakasti, ja tuo rakkaus oli tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän äkkiä oli voittanut omat tunteensa. Mutta nähdessään Fadetten nyt alakuloisena ja hämillään, alkoi hän pelätä että tyttö oli hyvän sydämensä kehottamana valehdellut Madelonille, saadakseen sovinnon aikaan. Se vain yhä lisäsi hänen rakkauttaan, ja hän tuli hyvin surulliseksi. Hän nosti tytön kädet kasvoilta, ja näki että tämä oli kalmankalpea, ja kun hän moitti kiivaasti tyttöä siitä, että tämä ei vastannut hänen lämpimiin tunteisiinsa, vaipui Fadette maahan kokoon puristetuin nyrkin, huokasi kerran ja meni tainnoksiin.

XXIV.

Landry pelästyi kovasti ja löi häntä käsille, herättääkseen hänet jälleen tajuntaan. Tytön kädet olivat jääkylmät ja jäykät; Landry lämmitti ja hieroi niitä kauvan omissaan, mutta kun Fadette saattoi jälleen puhua, sanoi hän:

"Luulen että sinä teet minusta pilaa. Mutta on asioita, joiden kanssa ei pidä leikkiä. Pyydän siis että annat minun olla etkä puhu minulle enää mitään, ellei sinulla ole jotain minulta pyydettävää, sillä siinä tapauksessa tahdon sinua aina palvella."

"Fadette, Fadette", sanoi Landry; "se mitä nyt sanotte, ei ole hyvin. Tehän itse olette minusta pilaa tehnyt. Te vihaatte minua, ja kuitenkin olette antanut minun luulla jotain muuta."

"Minäkö?" sanoi tyttö alakuloisena. "Mitä minä olen teille uskotellut? Olen teille tarjonnut ja antanut ystävyyteni, yhtä vilpittömän kuin mitä kaksoisveljenne tuntee teitä kohtaan, ja ehkä vilpittömämmänkin, sillä minä en ole mustasukkainen, ja sensijaan että olisin ollut teidän rakkaudellenne haitaksi, olen sitä edistänyt."

"Se on totta", sanoi Landry; "sinä olet ollut hyvä kuin Jumala itse, ja minä olen väärässä, kun sinua nuhtelen. Suo se minulle anteeksi, Fadette, ja anna minun pitää sinusta omalla tavallani; se ei ole ehkä yhtä tyyntä kuin rakkauteni kaksoisveljeäni ja Nanette-sisartani kohtaan, mutta minä lupaan etten milloinkaan enää yritä sinua suutelemaan, jos se on sinulle vastenmielistä."

Landry tutki itseään ja tuli siihen päätökseen, ettei pikku Fadette todellakaan tuntenut häntä kohtaan muuta kuin tyyntä ystävyyttä, ja kun hän ei ollut itserakas eikä turhamielinen, oli hän yhtä epävarma ja yhtä toivoton tytön suhteen, kuin jos hän ei olisi milloinkaan omin korvin kuullut Fadetten puhetta kauniin Madelonin kanssa.

Mitä pikku Fadetteen tulee, oli hän kyllin viisas vihdoinkin ymmärtääkseen, että Landry oli häneen oikein todella rakastunut, ja juuri siitä iloissaan oli hän hetkeksi menettänyt tajuntansa. Mutta hän pelkäsi liian pian kadottavansa tuon nopeaan saavutetun onnen; sentähden hän tahtoi pidättää Landryta, jotta hänen rakkautensa juurtuisi ja syventyisi.