Pikku Fadette ei pelästynyt Barbeaun kylmäkiskoisuutta. Hän istuutui olkilyhteelle, Barbeau toiselle, ja sitte alkoi tyttö:
"Vaikka isoäiti-vainajani oli teille vihoissaan ja te minulle, tiedän kuitenkin että olette oikeatuntoisin ja luotettavin mies koko paikkakunnalla. Siitä ovat kaikki yksimielisiä ja isoäitinikin sen myönsi, vaikka hän moitti teitä ylpeytenne tähden. Sitäpaitsi olen minä, niinkuin tiedätte, kauvan ollut hyvä ystävä poikanne Landryn kanssa. Hän on monta kertaa puhunut minun kanssani teistä ja minä tiedän hänen kauttansa paremmin kuin kaikkien muiden, minkälainen te olette ja kuinka hyvä te olette. Sentähden tulen nyt luoksenne, pyytääkseni apuanne ja uskoakseni teille asiani."
"Se käy kyllä laatuun, Fadette", vastasi Barbeau. "En ole milloinkaan kieltänyt apuani keneltäkään, ja jos asia on sellainen, ettei omatuntoni minua estä, niin voitte kyllä minuun luottaa."
"Minun asiani saatte pian kuulla", sanoi pikku Fadette, nostaen korinsa ja asettaen sen Barbeaun eteen. "Isoäiti-vainajani ansaitsi noilla lääkitsemishommillaan enemmän kuin luultiinkaan. Ja kun hän ei juuri mitään kuluttanut eikä milloinkaan pannut mitään pankkiin, ei kukaan tietänyt minkä verran hänellä oli. Mutta hänen kellarissaan oli muuan kolo, jota hän usein näytti minulle sanoen: 'Sitte kun minua ei enää ole, niin sinä löydät täältä mitä jätän jälkeeni. Se on sinun ja veljesi omaisuus, ja jos nyt olenkin pitänyt teitä vähän tiukemmalla, niin se on johtunut siitä, että saisitte myöhemmin sitä enemmän. Vaan älä anna lakimiesten koskea perintöönne, sillä se menee kaikkityyni kustannuksiin. Pidä se saatuasi ja kätke se koko elämäsi ajan, niin voit sitä käyttää vanhoilla päivilläsi, eikä sinun tarvitse milloinkaan puutetta kärsiä'."
"Kun isoäiti-raukka oli haudattu, tein hänen käskynsä mukaan; otin kellarinavaimen ja rikoin seinän tiilet siinä kohti, minkä hän oli minulle näyttänyt. Sieltä löysin ne, mitkä nyt tuon luoksenne tässä korissa, isä Barbeau, ja pyydän teitä sijoittamaan nuo rahat parhaimman kykynne mukaan, kun ensin olette täyttänyt lain vaatimukset, joita en tunne, ja toivon että siten säästätte minut niiltä suurilta kustannuksilta, joita pelkään."
"Luottamuksenne hyvittää minua suuresti, Fadette", sanoi Barbeau aukasematta koria, vaikka hän olikin vähän utelias; "mutta minulla ei ole mitään oikeutta ottaa rahojanne vastaan eikä hoitaa asioitanne. En ole teidän holhoojanne. Isoäitinne on kai tehnyt testamenttinsa?"
"Hän ei ole tehnyt mitään testamenttia ja äitini on minun laillinen holhoojani. Mutta minä en ole, niinkuin tiedätte, kuullut hänestä pitkään aikaan mitään, enkä tiedä onko se raukka elävä vai kuollut. Paitsi häntä ei minulla ole muita sukulaisia kuin Fanchette-kummi, joka on kyllä hyvä ja rehellinen ihminen, mutta ei kykene hoitamaan omaisuuttani, eipä edes säilyttämään ja estämään sitä häviämästä. Hän ei voisi olla siitä puhumatta ja näyttelemättä sitä kaikille ihmisille, ja pelkäänpä että hän joko sijottaisi ne huonosti tai antaisi uteliaiden niitä pidellä, ja ne hupenisivat ilman että hän voisi sille mitään — kummiraukka ei ole laskutaitoinen."
"Onko niitä sitten niin paljo?" sanoi Barbeau, jonka silmät ehdottomasti suuntautuivat koriin, ja hän nosti sitä sangasta tunnustaakseen paljoko se painoi. Mutta se oli hänestä niin raskas, että hän hämmästyi ja sanoi:
"Jos se on edes kuparia, niin sitähän on miltei hevoskuorma rahaa."
Pikku Fadettea, joka oli suuri veitikka, huvitti kaikessa hiljaisuudessa ukon uteliaisuus. Hän riensi avaamaan koria, mutta Barbeau ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa hänen niin tehdä.