Kun äiti Barbeau siinä katseli jälelle jäänyttä kaksoisveljeä, ei hän voinut olla itsekseen ajattelematta että tämä poika oli juuri se, josta hän olisi kaikkein vastahakoisimmin eronnut. Hän oli noista kahdesta tunteellisempi, johtuipa se hellemmästä luonteesta tai siitä Jumalan järjestyksestä että kahdesta rakastavasta, olkoonpa heidän kiintymyksensä ystävyyttä tai rakkautta, toinen aina antautuu kokonaisemmin kuin toinen. Landry oli jossain määrin isä Barbeaun suosikki, tämä kun piti ahkeruutta ja reippautta suuremmassa arvossa kuin sydämellisyyttä ja ystävällistä käytöstä. Äiti sensijaan suosi hellempää ja ventomielisempää Sylvinetiä.

Katsellessaan näin poikaansa, joka makasi vuoteessaan kalpeana ja uupuneena, ajatteli äiti että olisi ollut vahinko lähettää häntä muiden palvelukseen ja että Landry oli vahvempi vastuksia kestämään eikä muutenkaan niin kiintynyt äitiinsä ja kaksoisveljeensä, että olisi ollut sairastumisen vaarassa. Sillä pojalla on ankara velvollisuudentunto, ajatteli hän; mutta eikö hän liene samassa hiukan kovasydäminen; muuten ei hän olisi mennyt tiehensä noin päätään kääntämättä tai edes kyyneltä vuodattamatta. Hän ei olisi voinut astua kahtakaan askelta heittäytymättä polvilleen, pyytääkseen Jumalalta voimaa, ja hän olisi tullut vuoteeni ääreen, vaikkapa vaan minua katsellakseen ja sänkyverhojeni lievettä hyväilläkseen. Minun Landryni on oikea poikainen poika! Liikkua, puuhata, siirtyä hommasta toiseen, muuta hän ei kaipaa; mutta tällä toisella on tytön sydän, hän on niin hellä ja lempeä, ettei voi olla häntä rakastamatta kuin omaa silmäteräänsä.

Näin ajatellen palasi äiti Barbeau takaisin vuoteeseensa, saamatta kuitenkaan unta silmäänsä, sillaikaa kun isä Barbeau saattoi poikaansa niittyjen ja laitumien poikki Pricheen. Saavuttuaan pienelle kukkulalle, jonka toiselta puolelta ei enää näkynyt Cossen taloja, Landry pysähtyi taakseen katsoen. Hänen sydämensä oli liian täysi ja hän istuutui sananjalkojen keskelle, voimatta kulkea enää askeltakaan. Isä-ukko ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan asteli eteenpäin. Mutta hetkisen päästä hän huusi lempeästi:

"Päivä alkaa jo valeta, Landry; joudutetaanpas matkaa, että ennätämme perille ennen auringon nousua."

Landry nousi, ja kun hän oli päättänyt olla isänsä nähden itkemättä, niin hän nieli silmiinsä tunkeutuneet kyyneleet. Sitte hän oli kadottavinaan veitsensä, jotta voi kääntyä poispäin, ja saapui Pricheen näyttämättä suruaan, joka ei ollut niinkään pieni.

IV.

Kun isä Caillaud näki että hänelle lähetettiin kaksosista vahvempi ja vikkelämpi, otti hän pojan erittäin ystävällisesti vastaan. Hän tiesi ettei ero ollut tapahtunut naurusuin, ja hyvä ihminen ja kelpo naapuri kun oli sekä samalla Barbeaun hyvä ystävä, koetti ukko parastaan huvittaakseen ja lohduttaakseen nuorta renkiään. Hän käski paikalla antaa pojalle aamiaista ja maljallisen viiniä, sillä helposti näkyi että hän oli surullinen. Sitte otti ukko hänet kanssaan härkiä valjastamaan ja näytti kuinka se oli suoritettava. Landry ei ollutkaan aivan vast'alkaja näissä toimissa, sillä hänen isälläänkin oli kaunis härkäpari, jota hän oli usein valjastanut ja ajanut kuin mies konsanaan. Kun poika näki isä Caillaudin suuret härät, jotka olivat koko seudun väkevimmät, paraimmin ruokitut ja paraimmin hoidetut, tunsi hän itsensä ylpeäksi saadessaan ajaa noin kauniita juhtia. Hän oli samalla innostunut näyttämään ettei hän ollut typerä eikä laiska ja ettei hänellä ollut paljokaan uutta opittavaa. Isänsä niinikään teki parastaan antaakseen hänen osottaa taitoaan, ja kun oli tullut aika mennä työhön pellolle, niin kaikki isä Caillaudin lapset, pojat ja tytöt, suuret ja pienet, syleilivät Landryta ja pienin tytöistä kiinnitti hänen hattuunsa nauharuusukkeen ja kukkakimpun, koska tämä oli hänen ensimäinen palveluspäivänsä ja samalla sen perheen juhlapäivä, jonka keskuuteen hän oli joutunut. Ennen poislähtöään piti isä pojalleen uuden isännän läsnäollessa kehotuspuheen, käski hänen kaikessa noudattaa isäntänsä tahtoa ja hoitaa hänen elukoitaan aivan kuin omiaan.

Landry lupasi koettaa parastaan ja meni senjälkeen työhönsä. Hän puuhasi pitkin päivää reippaasti ja taitavasti ja palasi illalla työmaalta tuiki nälkäisenä, sillä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt niin ankarasti työtä, ja pieni väsymys on paras keino ikävääkin vastaan.

Mutta sitä vaikeampi oli se päivä Sylvinet-raukalle Kaksolassa, sillä sen nimen oli isä Barbeaun talo saanut siitä pitäin, kun molemmat pojat syntyivät ja kun vielä muuan talon palvelijattaristakin synnytti kaksoset. Maalaiset keksivät mielellään lisänimiä ja kompasanoja, ja missä ikinä Sylvinet ja Landry näyttäytyivätkään, kertyivät lapset heidän ympärilleen huutaen: "Katsokaapas Kaksolan kaksosia!"

Se oli tosiaankin surun päivä Kaksolassa. Kun Sylvinet heräsi ja näki veljensä tyhjän sijan vieressään, aavisti hän heti mitä oli tapahtunut. Mutta hän ei saattanut uskoa että Landry olisi mennyt noin vaan hyvästiä sanomatta, ja hän oli kesken suruaankin siitä veljelleen suuttunut.