"Ja sinä myöskin, pikku Marie."
"Niin, me myöskin, tottahan sinä auttaisit meitä, pikku Petter? Ethän sinä pelkää? Löisitkö sinä niitä?"
"Löisin", vastasi poika uljaasti ja asettui hyökkäämään; "me tappaisimme ne."
"Ei kukaan osaa niin hyvin puhella lasten kanssa kuin sinä", sanoi Germain Marielle. "Sinä saat heidät viihtymään. No, eihän tuosta olekaan varsin pitkä aika, kuin itse vielä olit lapsi; sinä muistat, mitä äitisi silloin sanoi sinulle. Luulenpa, että mitä nuorempi ollaan, sitä paremmin tullaan toimeen nuorten kanssa. Minä pelkään hyvin, että kolmenkymmenen vuoden ikäinen vaimo, joka ei vielä tiedä, mitä merkitsee olla äitinä, että hänen on vaikea oppia lörpöttelemään ja puhelemaan pikku lasten kanssa."
"Miksi niin, Germain? Minä en tiedä, minkä tähden teillä on niin huonot ajatukset tulevasta vaimostanne; mutta kyllä se muuttuu."
"Jospa se vaimoni olisi siellä, missä pippuri kasvaa!" sanoi Germain. "Ja minä mieluisimmin tahtoisin, että se muuttuisi niin, että siitä puuhasta ei koskaan tulisi mitään. Mitä minä tekisin vaimolla, jota en ollenkaan tunne?"
"Hyvä isä", sanoi poika, "miksi sinä tanaan lakkaamatta puhut vaimostasi? Hänhän on kuollut."
"Etkö sinä ole unhottanut häntä, rakasta äitiäsi?"
"En, näinhän minä, miten hänet pantiin kauniisen valkoiseen puulaatikkoon, ja sitte ukko talutti minut hänen luoksensa ja käski minua suutelemaan häntä ja sanomaan hänelle hyvästi. Hän oli ihan valkoinen ja kylmä, ja joka ilta auttaa täti minua rukoilemaan Jumalaa, että äiti saisi lämmitellä hänen luonansa taivaassa. Uskotko, että hän nyt on siellä?"
"Toivottavasti, lapseni; mutta kyllä siltä aina pitää rukoilla; siitä näkee äitisi, että sinä rakastat häntä."