Germain ei vastannut. Hän pani molemmat kätensä kasvoilleen, niin että pikku Marien oli mahdoton tietää, itkikö hän vai oliko pahastunut vaiko nukkunut. Hän tuli vähän levottomaksi, kun näki Germainin niin synkkänä eikä voinut arvata, mitä hänen mielessään liikkui; mutta hän ei uskaltanut häntä puhutellakaan enää, ja ollen liian hämmästyksissään siitä, mitä oli tapahtunut, voidakseen enää nukkua, odotti hän kärsimättömästi päivän tuloa, korjaili lakkaamatta tulta ja katsoi lasta, jonka Germain näytti kokonaan unhottaneen. Germain ei kuitenkaan nukkunut, hän vain ajatteli tilaansa, ei tehnyt mitään päätöksiä voittaa tunnettansa eikä myöskään ajatellut mitään pahaa. Hän kärsi, hänellä oli koko vuori surua rasittamassa ja hän toivoi olevansa kuollut. Hänestä näytti, että hänelle täytyi käydä huonosti kaikessa ja jos hän olisi voinut itkeä, ei hän suinkaan olisi tehnyt sitä puolittain. Mutta hän seoitti suruunsa vähän suuttumusta itseänsä kohtaan ja tuskitteli äänettömästi, koska ei voinut eikä tahtonut pauhata hiljaista metsää vastaan.
Päivän valjetessa ja lintujen viserryksen ilmoittaessa sitä Germainille tempasi hän äkisti kätensä kasvoiltaan ja nousi ylös. Hän huomasi, että pikku Marie ei ollut myöskään nukkunut, mutta hän ei voinut sanoa hänelle sanaakaan, ilmaistakseen suruista mielialaansa. Hän oli kokonaan kadottanut rohkeutensa. Hän kätki uudestaan hiirakon satulan piikikkääsen vesakkoon, nosti laukun selkäänsä, otti poikaansa kädestä ja sanoi:
"Nyt, Marie, koetamme saada loppuun tämän matkan. Tahdotko, että minä tulen saattamaan sinua Ormeauxiin?"
"Yhdessä me kaiketi menemme pois metsästä", vastasi hän, "ja kun saamme tietää, missä olemme, saatamme kumpikin kulkea omaa tietämme."
Germain ei vastannut. Hän vähän pahastui, että nuori tyttö ei pyytänyt häntä saattajaksi, eikä hän myöskään huomannut, että hän oli lausunut tuon esityksensä sellaisella äänellä, joka vaati eittävää vastausta.
Puunhakkaaja, jonka tapasivat astuttuaan pari sataa askelta, neuvoi heille tien, sanoen että he, mentyään suuren niityn poikki, saattoivat astua vain edelleen, toinen suoraan samaa suuntaa ja toinen vasemmalle, päästäkseen kumpikin perille. Molempain paikkojen sanoi hän muuten olevankin niin lähekkäin, että ne selvästi näkyivät toinen toiseensa.
Heidän kiitettyään ja lähdettyään astumaan huusi puunhakkaaja jäljestä ja kysyi, eikö heiltä ollut kadonnut hevosta.
"Minä näin äsken", sanoi hän, "kauniin harmaan tamman pihassani, johon ehkä sudet lienevät sen ajaneet. Koirat haukkuivat koko yön ja päivän kuluessa minä näin hevosen vajassani; siellä se vielä on. Tulkaa minun kanssani, ja jos tunnette tamman, niin korjatkaa pois omanne."
Germain, ilmoitettuaan hevosen tuntomerkit ja saatuaan selville, että se tosiaankin oli hänen hiirakkonsa, läksi etsimään satulaa. Pikku Marie tarjoutui ottamaan kanssansa pojan Ormeauxiin, josta Germain saattoi käydä noutamassa hänet sitte, kuin ensin tutustui Fourchen asujamiin.
"Petter on vähän likainen tämän yön makuusta taivasalla", sanoi Marie. "Minä puhdistan hänen vaatteensa, pesen hänen kauniit kasvonsa ja kampaan hänet, ja sitte, kuin hän on siistitty, saatatte hänet viedä tervehtimään uusia sukulaisianne."