M. de la Selle'llä oli pistuolit muassa ja hän aikoi jo ruveta niitä laukomaan; mutta samassa muisti hän, että hän olikin ylenluonnollisen olennon kanssa tekemisissä ja paitse sitä johtui hänen mieleensä, että hänen vanhempansa olivat varoittaneet häntä loukkaamasta "veden-neitosia"; sentähden hän vaan leppeästi sanoi sille:
— Tosiaankin, te ihana impi, olisitte velvollinen antamaan minun rauhassa kulkea tietäni, kosk'en minäkään milloinkaan ole teitä häirinnyt ja vaikka minä teitä tervehdin, niin se tapahtui kohteliaisuudesta, eikä pilkasta. Jos te olette esi-rukouksia eli sielu-messuja vailla, niin ilmoittakaa minulle tahtonne ja niin totta kuin olen kunniallinen aatelismies, te olette niitä saava.
Silloin M. de la Selle kuuli ylhäältä oudon äänen sanovan:
— Toimita luettavaksi kolme messua Pitkä-Luneau'n sielun pelastukseksi ja mene rauhaan!
Samassa tuokiossa katosi kummitus, tamma totteli jälleen ohjaksia ja ilman muita esteitä saapui M. de la Selle kotiinsa.
Hän luuli silloin nähneensä nä'yn; mutta käski kuitenkin lukea kolme sielu-messua. Avatessaan matkalaukkunsa löysi hän sieltä suureksi kummastuksekseen, paitse markkinoilla saatuja rahojaan, ne kuusi sataa livreä hopearahoissa, joissa oli kuningas-vainajan muotokuva ja jotka hän kymmenen vuotta takaperin oli kadottanut!
Tosin hoettiin, että Pitkä-Luneau kuolinvuoteellansa oli katunut ja velvoittanut poikaansa viemään varastetut rahat takaisin niiden omistajalle, vaan että tämä oli pyytänyt neitosia sitä tekemään.
Mutta M. de la Selle ei ensinkään kärsinyt, että vainajan rehellisyyttä epäiltiin; ja jos hänen kuullen liian rohkeasti näistä asioista puhuttiin, niin hänen oli tapana sanoa:
— Ei ihminen voi kaikkea selittää. Ehkä onkin helpompi elää nuhteettomana kuin uskottomana.