Maurice Sand.
Virvatulet eli liekkiöt, joiksi aarne-valkeat myöskin kutsutaan, ovat sinertäviä ilman-ilmiöitä, joita jokainen on joskus yöllä nähnyt liehuvan liikkumattomien lätäköiden tyynellä pinnalla. Sanotaan näiden ilman-merkkien olevan itsessänsä liikkumattomia, mutta vähinkin tuulenpuuska saattaa ne leimuamaan, ja silloin näyttävät ne muuttavan paikkaa, mikä joko huvittaa tahi peljättää näkijän mielikuvitusta sen mukaan, kuin hän on taipuvainen synkkämielisyyteen tahi iloiseen runollisuuteen.
Rahvas eli yhteinen kansa luulee niitä kiirastulessa [Kiirastuli on se välitila, johon katoolisen uskon mukaan luullaan kuolleitten sielujen ensiksi joutuvan ja josta jälkeen jääneiden rukouksien ja sielumessujen uskotaan voivan heitä vielä pelastaa.] oleviksi sieluiksi, jotka anovat ihmisten esirukouksia, taikka pahoiksi hengiksi, jotka kavalasti houkuttelevat heitä hurjasti juoksemaan tuhansiin mutkiin ja viimein vievät heidät jonkun lammikon tahi virran pohjaan. Samoin kuin peikot, niin nämäkin kuuluvat nauravan sitä heleämmästi, jota varmemmin ne näkevät saavansa saaliinsa auttamattomaan perikatoon.
Mielipiteet ovat sangen erilaiset näiden liekkiöiden parempien tahi pahempien aikeiden ja luonteiden suhteen. Niitä on semmoisiakin olemassa, jotka vaan siihen tyytyvät, että saattavat ihmiset eksyksiin ja jotka tarkoituksensa perille päästäkseen, mielihyvällä pukeutuvat eri haahmoihin.
Oli kerta lammaspaimen — niin kerrotaan — joka oli niin osannut saavuttaa niiden suosion, että ne sekä menivät että tulivat hänen käskystänsä. Näiden suojeluksessa menestyi hänelle kaikki hyvin. Hänen lammaslaumansa viihtyi ja mitä häneen itseen tuli, ei hän koskaan sairastanut, vaan nukkui levollisesti ja söi halukkaasti niin suvella kuin talvellakin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän laihtumaan, kävi kalpeaksi ja surumieliseksi. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän, kertoi hän seuraavan:
Muuanna yönä hänen maata pantuansa lammastarhan vieressä olevaan majaansa, herätti hänet kirkas valo ja hänen asuntonsa katolta kuuluva kova kolkutus.
— Mikä nyt on hätänä? kysyi hän, varsin oudoksuen, ett'eivät koirat olleet häntä varoittaneet.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt nousta, sillä hän tuntui uupuneelta ja oli ikäänkuin tukehtumaisillaan, näki hän edessänsä naisen, joka oli niin pieni, niin pieni, ja niin hoikka ja niin vanha, jotta hän hämmästyi, sillä ei yksikään elävä nainen voinut olla sellainen. Tällä ei ollut muuta vaatetusta kuin pitkät, valkoiset hiuksensa, jotka kokonaan peittivät haamun, niin ett'ei muuta näkynyt kuin pienet, ryppyiset kasvonsa ja vähäiset kuihtuneet jalkansa.
— No, poikueni, virkkoi se, tule nyt minun kanssani, hetki on tullut.
— Mikä hetki? kysyi paimen vallan ällistyneenä.