Siitä hetkestä saakka rupesi koira kummituksena tappajiansa vainaamaan.
Kertoilija jatkaa näin:
— Huomattava on, miten tässä tarussa uusi taika-luulo ilmautuu; eläimelläkin luullaan olevan kuolematon sielu, koska se muka kuoltuansa voi ilmestyä samoin kuin ihminenkin.
Meidänkin maakunnassamme on sama taika-luulo yleinen. Eräältä kylässämme asuvalta vanhalta ämmältä katosi musta lammas, jonka hän luuli pahan-juonisen naapurinsa kuolettaneen myrkyllä tahi noitumisella. Se nyljettiin ja kuopattiin maahan, ja ämmä meni yö-levolle, mutta kuuli silloin vuohensa navetassa määkyvän ja jyryävän niinkuin siellä olisi jotain eriskummallista tapahtunut. Ämmä nousi vuoteeltansa ja ovea avatessaan näki hän mustan uuhensa pyrkimässä navettaan, jossa se ennen oli ollut vuohien kanssa.
Hämmästyksissään meni vaimo sisään ja sulki ovensa; mutta vuohi määkyi määkymistänsä. Vaimo rohkaisi mielensä ja meni sitä katsomaan. Tämä tapahtui kolme kertaa, kolmannella keralla vaimo taas näki lampaan yrittävän päästä navettaan, jossa vuohi tuli ovelle asti sitä kutsumaan luoksensa ja hyväilemään. Mutta se ei ollutkaan muu kuin varjo; ämmä ei voinut käsin siihen tarttua kiinni ja kun navetan ovi avattiin ja vuohi tuli ulos, niin sekin määkyen etsiskeli ja meni jälleen sisään, ikäänkuin se olisi huomannut, että tämä oli vaan kummitus-näkö ja siis siihen tyytynyt.
Minä olen kuullut kerrottavan eräästä harakasta, jonka omistaja, Iso-Gothe, oli paikkakunnan taitavimpia noitia. Tämä harakka oli oppinut puhumaan ja kaikille ohitse meneville se loukkaavalla tavalla matki kaikki panettelemiset, jotka oli kuullut emännällensä kerrottavan.
Muutamat nuorukaiset suuttuivat vihdoin, kun kuulivat tuon häijyn linnun ilmoittavan heidän pieniä salaisuuksiaan, ja väänsivät siltä pään poikki. Iso-Gothe ennusti, että he pian tulisivat tuota tekoa katumaan ja kuoli itse vähän aikaa sen jälkeen.
Ei kukaan häntä kaivannut paitse hänen vanha veljensä, Iso-Jean ukko, joka ei ollut mikään paha mies, mutta joka niin usein oli vuoteen omana, että tuskin kukaan enää häntä näki taikka tunsi. Molemmat vanhukset ja harakka kuolivat viikon kuluessa.
Kuolemaansa saakka Iso-Jean ukko yhtä hyvästi tai yhtä huonosti kuin ennenkin täytti lukkarin toimituksensa. Mutta vallankumouksen jälestä, jolloin jumalanpalvelus melkein unohtui, rajoittui hänen toimensa siihen, että hän piti vaan kirkon avaimet tallessaan ja soitti kolme kertaa päiväänsä Angelusta.
Tämä soittaminen ei ollut mikään velvollisuus; mutta pitäjäläiset olivat tottuneet kuulemaan kirkonkelloa, joka ilmoitti heille ajan-kulun ja sentähden olisivat he paheksuneet, jos lukkari olisi laiminlyönyt soittamisen. Ja koska hän pitkällisen sairaloisuutensa vuoksi oli liian heikko vuoteesta nousemaan, niin hänen sisarensa, Iso-Gothe, joka kuolinpäiväänsä saakka pysyi terveenä ja reippaana, soitti Angelusta veljensä puolesta. Sanotaan tämän hänen sisarensa olleen niin jumalattoman, että hän, vanhaa kelloa soittaessaan, teki kaikenlaista saastaisuutta kirkossa, johonka ei kukaan uskaltanut häntä seurata.
Oli miten oli, mutta niinä muutamina viikkokausina, jotka vanhan lukkarin kuoltua kuluivat, ennenkuin uusi ennätettiin määrätä, soi kirkonkello itsekseen, mutta ei enää kolmasti päivässä, vaan joka ilta auringon laskiessa, vaikk'ei ketään oltu nähty kirkkoon menevän. Ainoastansa vanhan harakan nähtiin kirkontornissa lentelevän ja kun par'aikaa epäiltiin, oliko tuo sama harakka, jonka kylän pojat olivat tappaneet ja tunkiolle heittäneet, niin kuultiin kuinka se heikolla, karkealla äänellään rupesi kertomaan jokaisen salaisuuksia, pelkäämättä ja mieliä katsomatta solvaten miehiä ja vaimoja, nuoria ja vanhoja. Ja siltäpä nyt saatiin kuulla semmoisia asioita, jotka toisia huvittivat ja toisia suututtivat.