Josta johdonmukaisesti voi päättää, että hengettömilläkin kappaleilla on sama oikeus tavallansa parkua ja valittaa kuin kiirastulessa olevilla sieluillakin, ja ett'ei niitä saa pilkata enemmän kuin muitakaan kummituksia.
KALA-LAMMIKON MUNKKI.
Te, jotka auringon laskussa matkustatte rahkasoita pitkin, varokaa tuota pitkää munkkia, joka äkkiarvaamatta kaihlikosta nousee. Lähtekää pakoon ja älkää kuunnelko hänen kirotuita puheitansa!
Maurice Sand.
Eräänä sunnuntaina Jeanne ja Pierre olivat sattuneet viivähtymään Etangs-Brisses-nimisen lammikon tienoilla. Se ei ole mikään hupainen seutu, ei ainakaan ehtoolla. Metsän läpi kuljettua matkustaja saapuu suurelle ihan hedelmättömälle ylängölle, jossa ei muuta löydy kuin kahitaa ja hietaa sekä isoja vesilätäköitä, jotka sade-aikana yhtyvät järveksi, jonka pohja näyttää aivan mustalta.
Ennen muinoin, niin taru kertoo, on paha munkki, joka viinapäissä aikoi kulkea pientä veden peittämää polkua, hukkunut lammikkoon aaseineen päivineen. Aasin, joka ei eläissään ollut tehnyt mitään pahaa, ei sittemmin enää kuultu kiljuvan, mutta irstainen munkki tuomittiin siihen rangaistukseen, että hän yhä uudelleen tulisi kärsimään viimeisten hetkiensä kuoleman-tuskaa, niin kauvan kuin Etangs-Brisses-lammikossa löytyisi yksikään pisara vettä. Mutta vaikka viljelykset vuosittain raivaavat uusia aloja näiden lampien rannoilla, niin vesi niissä ei kuitenkaan näy rupeavan kuivamaan; siis munkin rangaistus kestää vielä nytkin ja tulee kestämään, Jumala tiesi kuinka kauvan!
Jeanne tunsi aivan hyvin tuon lammikon pahan maineen, mutta Pierre ei tahtonut tuota uskoa vaan teki siitä pilkkaa. Hän vieläpä esti Jeanneakin sitä ajattelemasta puhumalla kaikenlaisia asioita, jotka tytön mielestä muka olivat hauskoja kuunnella. He olivat kihlatut ja palasivat juuri kaupungista, jossa olivat käyneet ostamassa kankaita sekä silkkinauhoja ja muita hääpukuun kuuluvia koristuksia. He kävelivät vieretysten pitäen toisiaan pikkusormesta kiinni niinkuin kihlatut ainakin, kunnes huomasivat olevansa äsken mainitulla kapealla polulla, jalat lieteesen vajonneina. Edellisenä päivänä oli paha raju-ilma saattanut lammikon paisumaan, niin että se oli kohonnut yli reunojansa.
— Sinä viet minua väärään, sanoi Jeanne sulhaselleen, minä tiedän ett'ei tämä ole oikea tie.
— Odotappas jahka tiedustelen missä ollaan, vastasi Pierre. Kas kummaa, jopa aurinkokin on laskenut ja revonkorret näyttävät ihan mustilta, ett'ei niitä voi toisistaan eroittaa. Jää sinä hetkeksi tähän, niin minä menen katsomaan kuinka täältä päästäisiin pois.
Jeanne oli väsyksissä; hän istui ruovokkoon ja katseli taivasta, joka oli keltasen ruskean kirjava. Hänen mielensä kävi murheelliseksi, vaikk'ei hän itsekään olisi osannut syytä siihen selittää.