"Tuo ajatustapa on teidän arvoisenne, madame, enkä minä ole täällä taistellakseni sitä vastaan, vaan muistuttaakseni teitä velvollisuudestanne ja pyytääkseni teitä olemaan vaatimatta, että meidän pitäisi luopua sen täyttämisestä. Tulemme noudattamaan asiassa kaikkea hienotunteisuutta, vaikka joutuisimmekin siten kreivi d'Ionis'in ja hänen äitinsä epäsuosioon. Mutta luopua tehtävästä selittämällä, että menestys on epävarma ja että olisi edullista antautua neuvotteluihin, on jotakin, joka kaikkien asiaa koskevien perusteellisten tutkimusten jälkeen olisi samaa kuin menetellä epärehellisesti ja petollisesti."
"Ei suinkaan, te erehdytte!" huudahti madame d'Ionis lämmöllä; "vakuutan teille, että te erehdytte. Tuollainen todistamistapa on ominaista asianajajalle, joka on harmaantunut ammatissaan, mutta nuoren, tunteilla varustetun miehen ei pidä ottaa sellaista menettelytapansa ohjeeksi… Jos isänne on ottanut ajaaksensa asiamme, ja te tunnustatte, että hän on tehnyt sen minun pyynnöstäni, niin on se tapahtunut siksi, että hän on aavistanut aikomukseni. Jos hän olisi sen väärinkäsittänyt, olisi se surettanut minua ja minä olisin ajatellut, etten liikkeenne puolelta nauttinut sitä kunnioitusta, jota toivoin teissä herättäväni. Silloin kun tuntee, että voitto tulisi olemaan kauhistuttava, ei saa empiä ehdottaa rauhaa ennen taistelua. Toisin menetteleminen olisi velvollisuuden väärin käsittämistä. Velvollisuus ei ole mikään sotilaallinen käyttäytymiskyky, se on uskonto; se, mikä vaatii jotakin väärää, ei ole mikään uskonto. Ei, älkää sanoko mitään! Älkää asettako herra d'Ionis'in kunnianhimoa minun rehellisyyteni yläpuolelle; älkää pyhittäkö tuota kunnianhimoa; se on ainoastaan harmillinen asia, eikä mitään muuta. Liittykää minuun ja pelastakaamme yhdessä nuo onnettomat. Olkaa sellainen, että voin nähdä teissä todellisen ystävän ja moitteettoman lakimiehen, järkähtämättömän asianajajan asemesta."
Puhuessaan näin madame ojensi minulle kätensä ja katsoi minuun lämpimästi kauniilla, sinisillä silmillänsä. Kadotin kokonaan itsehillitsemiskykyni, ja peittäen hänen kätensä suudelmillani, tunnustin itseni täydellisesti voitetuksi. Olin ollut sitä jo etukäteen; ennenkuin näin hänet, olin jo samaa mieltä kuin hänkin.
Puolustin itseäni kuitenkin vielä. Olin hänelle luvannut olla taipumatta niiden tunnesyiden edessä, joista madame d'Ionis oli antanut aavistaa kirjeissään. Madame ei tahtonut ottaa mitään kuuleviin korviinsa.
"Te puhutte", sanoi hän minulle "kuin hyvä poika, joka puolustaa isänsä asiaa, mutta minusta olisi parempi, jos te olisitte vähemmän hyvä asianajaja."
"Hyvä madame", huudahdin minä ajattelematta, "älkää sanoko, että minä täällä vastustan teitä, sillä te saattaisitte minut silloin liiaksi vihamaan ammattia, johon tunnen itseltäni puuttuvan välttämätöntä kylmäverisyyttä."
En tahdo väsyttä lukijaa kertomalla yksityiskohtaisesti oikeusjutusta, jonka d'Ionis'in perhe oli nostanut d'Aillane'in perhettä vastaan, koska katson edellä esitetyn antavan siitä riittävän selvyyden. Oli kysymyksessä viidensadan tuhannen frangin kiinnitys, toisin sanoen, kauniin turvattimme miltei koko kiinteä omaisuus. Kreivi d'Ionis ei hoitanut kyllin arvokkaasti suunnatonta omaisuuttansa. Hän vietti kevyttä elämää ja lääkärit olivat antaneet hänelle ainoastaan pari vuotta elinaikaa. Mahdollisesti hän jättäisi leskelleen perinnöksi enemmän velkoja kuin tuloja. Jos madame d'Ionis luopui oikeuksistansa, uhkasi häntä syöksyminen varallisuuden huipulta keskinkertaisuuteen, johon hän ei ollut kasvatettu. Isäni surkutteli suuresti d'Aillane'in perhettä, joka oli varsin arvossapidetty ja johon kuului oikeudenmukainen aatelismies, hänen vaimonsa ja kaksi lasta. Oikeusjutun menettäminen olisi syössyt heidät köyhyyteen, mutta isäni katsoi luonnollisesti edullisemmaksi suojella turvattiansa onnettomuudelta, joka häntä mahdollisesti tulevaisuudessa uhkasi. "Madame d'Ionis'illa on haaveellinen ja varsin ylevä sielu, ja kuta enemmän hänelle puhuu hänen henkilökohtaisista eduistaan sitä suuremmaksi kasvaa hänen uhrautumishalunsa. Mutta iän mukana katoaa intomielisyys. On otettava huomioon katumus ja suojeltava itseään niiltä moitteilta, joita hänellä olisi oikeus tehdä meitä kohtaan, siksi ettemme olleet antaneet hänelle neuvoja, joita hänellä oli oikeus odottaa."
Isäni ei tuntenut minua haaveelliselta puoleltani. Erinäisten kiireellisten asioiden vuoksi hän oli antanut minun tehtäväkseni hillitä tuon ihastuttavan naisen jalomielisyyttä keksittyjen tekosyiden avulla, joita hän piti sivuseikkoina. Mutta hän ei ollut aavistanut, enkä itsekään ollut aavistanut, että tulisin niin täydellisesti yhtymään madame d'Ionis'in mielipiteisiin. Olin siinä iässä, jolloin maallinen omaisuus ei merkinnyt minulle mitään, jolloin vain sydän tulvehtii rikkaudesta. Ja sitten tuo nainen, joka vaikutti minuun kuin tulenkipinä ruutiin; tuo poissa oleva, inhoittava, lääkärin tuomitsema mies, köyhyys, joka tuota naista uhkasi ja jota kohti hän hymyillen ojensi kätensä… mitä minä tiesin!
Olin ainoa lapsi. Isäni oli varakas. Saatoin itse hankkia itselleni omaisuuksia. Tosin olin ainoastaan porvari, jonka esi-isät sukupolvesta sukupolveen olivat olleet raatimiehiä. Elettiin filosoofien aikakaudella ja, uhkaavaa vallankumousta aavistamatta voitiin kuvitella avioliittoa vararikkoon joutuneen aatelisnaisen ja hyvässä asemassa olevan kolmanteen säätyyn kuuluvan miehen välillä.
Sanalla sanoen, minä rakensin pilvilinnoja ja nuori sydämeni toivoi madame d'Ionis'in perikatoa. Hänen innostuneena puhuessaan rikkauden tuottamista huolista ja vaivoista ja Jean Jaques Rousseaun tapaisen miehen sopusuhtaisesta elämästä, kehittyivät mielikuvani siinä määrin, että minusta tuntui kuin hän olisi huomannut sen ja viitannut jokaisella hurmaavalla sanallaan siihen, mikä tuleva oli.