TOHTORI WACHLER (astuen vuoteen luo, tarkastaen): Hän puhuu kai unissaan?
HANNELE. Miljoonia tähtiä.
TOHTORI WACHLER ja GOTTVALD (tarkastavat häntä. Kuu paistaa ikkunasta valaisten ryhmän).
HANNELE. Sinä vedät minun luuni irti. Ai, koskee sielun pohjaan asti.
TOHTORI WACHLER (avaa varovasti hänen paidankauluksensa): Hänellä näyttää koko ruumis olevan naarmuissa.
SEIDEL. Samalla lailla runneltuna makasi tytön äitikin arkussaan.
TOHTORI WACHLER. Surkeata! Surkeata!
HANNELE (muuttuneella, itsepäisellä äänellä). Minä en tahdo. Minä en tahdo. Minä en mene kotia. Minun täytyy mennä — Holle-rouvan luo kaivoon. Päästä minut — isä. Hyi, kuinka sinä taas löyhkät! Olet taas juonut viinaa! — Kuule, miten metsä humisee! — Tänä aamuna kulki tuulispää vuorilla. Kun ei vaan sattuisi tulipaloa. — — — Jollei räätälillä ole kiveä taskussaan, eikä rautaa kädessään, lennättää myrsky hänet yli kaikkien vuorien. Kuule! kuinka myrskyää! — —
(Laupeudensisar Martha tulee.)
GOTTVALD. Hyvää iltaa, sisar.